Mulla on hirveen paha olla ja tuntuu ettei kukaan voi auttaa. Koulussa mua ahdistaa kun siellä on niin paljon ihmisiä (jotain reilu 200, ei oo ees paljon mut tuntuu paljolta…) Mua kiusattiin aiemmin ja varmaan sen takia mulla on huono itsetunto ja oon ruvennu pelkäämään ihmisiä. Mulla ei oo juurikaan kavereita, on muutama mut en näe niitä usein kun ne on eri luokalla. Enkä oo niiden kanssa vapaa-ajalla. Tuntuu että mun elämällä ei oo mitään merkitystä ja voisin yhtä hyvin kuolla. Oon tosi huono sosiaalisissa tilanteissa ja aina hävettää kun oon niin huono. Aamuisin on tosi raskasta mennä kouluun. Haluaisin vaan jäädä peiton alle ja paeta maailmaa. En halua kohdata ihmisiä koulussa enkä missään muuallakaan. No kotona ehkä. Haluaisin kertoa tästä jollekin mutta en pysty. Monesti oon meinannu sanoa vanhemmille et mun on paha olla mutta en oo kyenny siihen. Terkkarille/kuraattorille tms. en halua puhua enkä usko että edes pystyisin. Meidän koulun terkkari ei tunnu välittävän yhtään oppilaan mielenterveydestä/olosta. Se vaan punnitsee, mittaa, kattoo kuulon jne. mitä ne nyt yleensä tekee. Tuntuu niinkuin se ei olis ihminen ollenkaan. Aina kun se kysyy ”mitä kuuluu” tai ”no onkos sulla kavereita”, siitä huomaa heti ettei sitä oikeasti kiinnosta, noiden juttujen kysyminen vaan kuuluu asiaan. Jotenkin siitä on jääny sellanen epäinhimillinen vaikutelma. Joten en usko että siitä olis apua. Kavereille en voi puhua enkä perheelle. On kamala olo ja tarttisin apua.
Hei,
heti alkuun haluan sanoa, että elämälläsi on todellakin merkitystä. Olet ainutlaatuinen yksilö, arvokas ja hyvä sellaisena, kuin olet. Elämälläsi on heti alusta alkaen ollut suuri merkitys jo itsenään sekä vanhemmillesi ja koko perheellesi. Ja merkityksesi vain kasvaa kasvamistaan, se ei missään vaiheessa vähene eikä poistu.
Minusta kirjoitit tosi hyvin ajatuksistasi ja tuntemuksistasi liittyen terkkariin ja siellä käynteihin. Kurjaa, että sinulle on tullut sellainen olo, ettei terkkaria kiinnosta. Vanhemmille kertomista olet kuitenkin harkinnut. Asioiden ääneen sanominen ja puheeksi ottaminen voi olla vaikeaa, mutta entä jos kirjoittaisit vanhemmillesi lapun/kirjeen, jossa kerrot olostasi ja kaikesta, mistä haluat? Jättäisit sen näkysälle. Silloin vanhempasi ottaisivat ensimmäisen askeleen puhumiseen.
Voi olla, että nyt kenellekään kasvotusten kertominen tuntuu liian isolta kynnykseltä ylittää. Olisi kuitenkin niin tärkeää, että pystyisit kertomaan jollekin ja jakamaan taakkaasi. Oletko koskaan miettinyt Lasten ja nuorten puhelimeen soittamista? Tai vaikka chatissa juttelemista? Saisit olla nimettömänä eikä mistään tulisi ilmi, kuka olet. Saisit kuitenkin puhua/kirjoitella aikuisen kanssa.
Mieti asiaa ja toivon, että saat rohkeutta jutella jollekin!
