Masentunutko? Tai lähellä masennusta?
Eli oon 15 vuotias tyttö ja en oo varma ooksmä masentunut. Oon aina ollu ujo ja herkkä, mut nyt must tuntuu kauheelt. En jaksa oikee tehä mitään. Mun päivät menee enkä oo saanu mitään tehtyy. Oon aina kotoo enkä koskaan jaksa tavata kavereita (ei mul niit kyl paljoo ookkaa). Must tuntuu tosi yksinäiselt. Varsinki koulus, ku mul ei oo ketään kavereit vaa oon niitte mun luokkalaisten kaa. Iltasin vaik mua väsyttäiski paljo en saa unta vaan ajatukset pyörii kokoajan vaa päässä.
Oon ajatellu itsemurhaa, mut emmä sitä pystyis tekee, koska mun perheel tulis siit surulline olo. Mut se onki kai ainoo syy, miks en tee sitä. Oon päästäny mun suurimmast unelmast irti, mikä ois olla tanssija tai balettitanssia. Onks reiluu elää vaan toisten takii? En vaa nää itelläni enää tulevaisuutta. Mun unemat on tuhoutunut. Mut en tee itsemurhaa mun läheisten takia. Ajattelen aina mun perheen jäsenii. Haluisin vaa et niil ois kaikki hyvi. Mut mite kellää mun perheest vois tuntuu hyvält? Ei niist tunnu mä tiedän sen. Stressaan vaik kuin paljo. Must tuntuu vaik kuin pahalt. Ei mun elämäs vaan tapahdu enää mitään.
Mun perhees on ollu ongelmii paljo. Nyt ne on ratkennu nii et mun vanhemmat eros. Toivoin sitä koko ajan ja rukoilin sen takii. Mut en tajunnu et ei se ookka hyvin nii. Kaikki on vaa nii huonost. Mun isä on vaik kuin surulline se haluis palata yhtee äidinkaa mut ei ne enää palaa yhtee. Oon yrittäny olla vahva mun perheen edes. Kaikil on jo tarpeeks huolii en mä voi niil koskaa alkaa valittaa. Mä olin joskus mun pikkusiskonkaa vaik kui läheine, mut nykyää me vaa riidellää. Mun isosisko muutti pois kotoot mut nään et sil ei oo kaikki hyvi. Mun veli on tosi yksinäine. Mun äiti on surulline ja myös mun isä. Mun pappa kuoli. Mun mummi on tosi yksinäinen. Ja mun toiset isovanhemmat on tosi surullisii. Ei ne vaa ansaitse yhtää lisää pahaa mieltä! Joten en tuu tekee itsemurhaa mut emmä niil voi myöskää puhuu täst, koska niil on jo tarpeeks huolii.
Emmä kellekkää tuntemattomal myöskää haluu puhuu. Ja ei mul oo oikee kavereitkaa. Mut kylmä tiän et mä jotenki ehkä selviin. Mut ei kaikki nää asiat vaa muutu hyväks. Näittenkaa pitää oppii elää. Ei mun perheest koskaa tuu onnelline. Mut sen kaa pitää oppii elää.
Hei,
hienoa, että päätit kirjoittaa tänne tilanteestasi ja ajatuksistasi. En osaa sanoa, onko sinulla masennus, mutta ainakin sinulla on mielen päällä paljon murhetta ja mietityttäviä asioita. Kannat huolta perheenjäsenistäsi, heidän hyvinvoinnistaan, ja heitä säästelläksesi pidät oman pahan olosi sisälläsi. Minusta se kuulostaa kohtuuttomalta, sillä sinä olet lapsi/nuori, jonka tulisi saada huolenpitoa.
Tiedän, että vaikka joku sanoisi, että ”älä kanna vanhempiesi murheita, koska sinun ei tarvitse”, niin silti niitä on vaikea olla kantamatta. Heistä välittää ja joutuu todistamaan niitä ikäviä tilanteita ja näkemään heidän murheellisuutensa. Mutta ehdottoman tärkeää olisi se, että myös sinä uskaltaisit näyttää ja kertoa vanhemmillesi ja muille läheisillesi, että sinuunkin sattuu. Sinuun sattuu ja sinulla on oikeus saada siihen tukea ja apua perheeltäsi. Joskus kun vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita, tulee esimerkiksi ero tai työttömyyttä tai mielenterveyden haasteita, niin he eivät muista kysyä lapselta, että mitä sulle oikeasti kuuluu? Eivätkä välttämättä näe surua lapsen/nuoren silmissä. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, etteivätkö vanhemmat haluaisi tietää ja auttaa, jos vain havahtuisivat asiaan. Toivoisin siis, että harkitsisit äidillesi tai isällesi avautumista siitä, miten kurjalta sinusta tuntuu ja että pelkäät olevasi masentunut. Mitä ajattelet siitä, jos kirjoittaisit kirjeen vaikka äidillesi, jossa kerrot huolestasi ja surustasi perheenjäsenten puolesta, mutta myös omasta pahoinvoinnistasi? Kirjeellä on usein helpompi kertoa vaikeita asioita, kuin puhumalla kasvotusten. Voisit halutessasi pyytää äitiäsi vastaamaan sinulle kirjeellä. Mieti asiaa.
Elämääsi sinun ei tule päättää, ei missään nimessä. Ei itsesi eikä läheistesi vuoksi. Ennen kaikkea itsesi vuoksi sinun ei tulisi satuttaa itseäsi. Elämässä saattaa olla jaksoja, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta ja kurjalta. Mutta elämä ei ole staattinen, paikallaan pysyvä tila, vaan elämässä asiat voivat muuttua. Tilanteet muuttuvat ja sen mukana ihmiset ja mieli voivat muuttua, parempaan päin. Olet nuori ja sinulla on koko elämäsi vielä edessä!
Asioita ei kannata pitää sisällään. Tunteet vain patoutuvat ja muuttuvat pahimmillaan isoksi möykyksi, jota saattaa olla myöhemmin vaikeampi saada purettua. Jos et kuitenkaan millään halua puhua omille perheenjäsenille, niin onko sinulla ketään muuta aikuista, esimerkiksi sukulaista, jolle voisit ajatella puhuvasi?
Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111. Puhelin on auki joka päivä (ma 23.6. alkaen kesäajan klo 17-20) ja kaikki puhelut ovat täysin luottamuksellisia, numerosi ei näy eikä puhelu maksa sinulle mitään. Voit jutella ihan mistä haluat sen aikaa, minkä haluat, luotettavan aikuisen kanssa. Voisiko se olla ensimmäinen askel puhumiseen ja taakan keventämiseen? Myös Nuortennetin chat on auki kesän ajan ma-ti klo 17-20.
Paljon voimia sinulle ja rohkeutta kertomiseen!
Sun ajatukset tuntuu tosi tutuilta. Pidin itteäni ”väkisin” hengissä yli vuoden ajan just läheisten takia. Toivoisin, ettei kukaan joutuis kokemaan sitä, koska se oli hirvittävää. Tekstissä oli tosi paljon samoja ajatuksia, mitä mulla oli silloin ja mulla todettiin masennus. Ehkä tärkein ei oo se määritelmä, ootko masentunut vai et, vaan se, että oot vaan 15-vuotias nuori, jolla on liikaa asioita sydämellään ja jolla on tavallaan taistelu oman päänsä sisällä ja sun pitää saada apua ton selvittämiseen!
Itse lähes samassa tilanteessa olleena voin sanoa, että vaikeinta oli hakea apua, mutta mä tein sen ja tässä mä yhä olen. En tiedä, onko sun helpointa kirjottaa tai puhua tms, mut oma tyyli oli puhuminen. Puhuin useelle eri ihmiselle (psykologi, opo, kaveri) ja jauhoin samoista jutuista monta kertaa. Pikkuhiljaa, masennus lääkkeittenkin ansiosta, onnistuin jättämään ajatukset pois mun päivittäisrutiinista. Kannustan sua siis etsimään apua, ihan mistä vaan, vaikka joku tuttu lähipiiristä tai sitten ammattiauttaja. Se, että hakee apua, on vahvuuden merkki! Sun ei tarvitse selvitä yksin ja kunpa nyt voisinkin antaa jonkun mun yhteystiedon, jotta edes mä voisin auttaa sua jotenkin, mutta se on kiellettyä. Haluun kuitenkin, että tiedät, että täällä on ihmisiä valmiina auttamaan ja ”pitämään pinnalla”.
Tavallaan on totta, että et saa muutettua mennyttä ja sen kanssa pitäö oppia elämään, mut sun ei tarvitse alkaa tykkäämään siitä kuitenkaan. Se on tapahtunut, thats it, ja sit yrittää jatkaa elämää. Helpommin sanottu ku tehty. Ehkä joskus, vuosien päästä, sä alat löytää näistä jotain hyviä juttujakin. Sen jälkeen, kun pääset pois mahdollisesta masennuksesta ja noista ajatuksista ni sun maailma kirkastuu ja huomaat, että hei sä elät!
Vikaks haluisin sanoo asia, joka mulle sanottiin vaikeina aikoina: sä selviät! Voi olla, että nyt joku pieni ääni sun päässä sanoo, että et todellakaan selviä, mut sä oikeesti selviät! Sulla on koko elämä edessäs ja jatka unelmoimista tanssija urasta ja kaikesta muusta ihanasta! Pyydä ja vastaanota apua, uskalla olla heikko! Sun ei tarvitse olla vahva – saat itkeä, suuttua ja olla surullinen – ihan niiku kuka tahansa muukin. Muista hyväksyä tunteet, äläkä yritä saada niitä pois. Kun oot surullinen ni totea ittelles, että nyt oot surullinen ja kohtele itteäs samoin, miten kohtelisit muita. Pohdi, mitä kirjoittaisit vastaukseks tohon viestiin, jonka kirjotit, jos kirjoittaja olis sun hyvö kaverisi. Kannusta ja rakasta itseäsi! Oot ansainnu sen! Tsemppiä!
En tiä yhtään, että näetkö enää tätä. Mutta kun sä vastasit mulle mua oikeest alko itkettää. Miettisin vaa et onks mun asiat oikeest näi huonost vai teeskenteleksmä vaa. Mut oli tosi hyvä kuulla, et en oo ainut, kuka on kokenut suunnilleen samalla tavalla kuin mä. Vaik oisin voinu tietää sen aijemmin niin silti toi sun viesti vaa jotenki sai mulle paljon paremman mielen, vaikka tietenki yhä tuntuu pahalta.
Mä en vaan pysty kertoo mun vanhemmille. En vaa haluu et niille tulee yhtään pahempi mieli, sillä tiedän, että niille tulee pahempi mieli ja huoli musta. Toi kun sanoit, että ”kunpa voisinkin antaa jonkun mun yhteystiedon” sai mut oikeest tuntee, että on ihmisiä, jotka oikeesti haluaa auttaa eikä vaan työkseen. Uskon, että just sulle mun olisikin paljon helpompi puhua. Mä en vaan pysty puhumaan mun asioista perheelleni ja kavereilleni en halua. Eikä mulla oo ketään sellasii sukulaisia. Jollekkin kuraattorille, terkkarille tai jollekin muulle tuollaiselle en pysty mennä puhumaan, koska pelkään, että siitä kerrottaisiin mun vanhemmille.
Toivoisin vaan, vaikka kuinka tyhmält tä kuulostaiski ni oikeesti sulle mä pystyisin puhuu ja suhun mä pystyisin luottaa. Ku sen pitäis olla joku sama ihmine, jolle puhuisin, ja joka ei vaan puhu sellatti ärsyttävästi, että ihan niinkuin ymmärtäisi… Lisäks tuntuu, että en saa näissä viesteissä sanottua tarpeeksi ja kerrottua tunteitani. Olisi niin paljon helpompi vaan puhua luotettavalle. Tuntuu vaan, että en pääse tästä tunteesta irti. Must oikeesti tuntuu, että tarvitsisin apua, mutta en tiedä miten… Voisitko kertoa, miten itse sait apua? En tiedä, että näetkö tätä viestiä enää, mutta susta oli jo apua, ett sain tietää, että mua halutaan auttaa.