Jotta ymmärtää nykyhetken, on kerrottava hieman kontekstia. Olen 17-vuotias, ja 14-vuotiaana satuin rakastumaan tyttöön. Seurustelimme kolme vuotta, kunnes suhde (pari kuukautta sitten) päättyi. Suhteessa oli riitoja, ja niitä oli paljon, ja usein toivoin suhteen loppuvan. Muutamien riitojen aikana tuli elämäni ensimmäiset ahdistus/paniikkikohtaukset. Toisen paniikkikohtauksen jälkeen kävin juttelemassa lääkärille. Hän totesi, että yritän miellyttää kaikkia. Olisin esimerkiksi täydellinen työntekijä, kunnes nupissa naksahtaisi. Näiden jälkeen en ole osannut asioita ottaa niin vakavasti, että se enää pääsisi tuohon pisteeseen.
Kasvoin siis suhteessa ison osan nuoruudestani ja kaverit jäivät pikkuhiljaa taka-alalle. Nyt suhteen loppuessa olen huomannut todellakin olevani yksin; Olen sosiaalinen lukiolla, kaikkien kaveri, vitseilen muiden kanssa mutta varsinaisia kavereita ole. Olen muutaman kerran kysynyt vapaa-ajalla jos ”hengailtas” tai muuten vietettäisi aikaa, ja vastaukseksi olen saanut monenlaisia selityksiä. Olen huomannut, että nämä ovat olleet tekosyitä, jottei tarvitse minua nähdä. Lisäksi uusien kaverisuhteiden luomisessa on vaikeuksia, johtuen jo ala-asteelta tulleesta maineesta että olen hikari ja nössö.
Olin suhteen alussa vielä herkkä, puhuin tunteistani ja myös näytin ne selkeästi. Ajan kuluessa sydäntäni purkaessa kuulin yhä useammin kumppaniltani, etteivät miehet itke. Tämä iskostui lopulta päähäni, ja tämän jälkeen en ole paljolti näkyvästi itkenyt. Tunteiden näyttäminenkin tyrehtyi tämän myötä ja en osaa enää näyttää todellisia tunteita kunnolla. Olen oppinut tässä niin hyväksi, ettei kukaan enää huomaa, vaikka sisältä kärsisin. Opin myös välttämään asioiden kohtaamista, jotka satuttavat ja joista puhuessa saattaisin murtua. Nyt, eron sattuessa, sydämessäni on niin paljon tuskaa, niin paljon asioita, joita haluaisin jakaa, mutta ei ole ketään, kenelle niistä voisin kertoa. Ja vaikka olisikin, en varmaan kertoisi. En halua, että muut näkevät minun itkevän, ja jos joku sattuu kysymään kipeästä aiheesta, vastaan kierrellen ja kaarrellen. Koko perheeni on mielestäni tekopyhä enkä voi heille jakaa tunteitani.
Pysyin exäni kanssa hyvissä väleissä, ja hän soittelee minulle päivittäin. Olen aina ollut hyvä kuuntelija, ja hän kertookin minulle kaiken. On vain raskasta kuulla hänen monista uusista miessuhteistaan, sekä siitä miten hän on ruvennut nauttimaan elämästä. Hän oli kuulemma myös tuhlannut kolme vuotta elämästään olemalla minun kanssa. Olen astetta rauhallisempi henkilö ja exäni taitaa olla täysin vastakohta minusta.
Suhde päättyi, kuten monesti toivoin, mutta sisälleni jäi aukko. Toisaalta olen onnellinen, että se päättyi mutta toisaalta jää myös kaipaamaan kaikkea, mitä sai kokea. Siteeraan tässä erään kappaleen sanoja:
”Only know you’ve been high when you’re feeling low
Only hate the road when you’re missin’ home
Only know you love her when you let her go
And you let her go”
En tiedä, jaksaako kukaan lukea tätä tarinaa, enkä syytä heitä siitä. En hae tässä vain vastauksia, vaan puran sydäntäni ainoaan paikkaan, mihin se on mahdollista. En tiedä mitä minun tulisi tehdä. Ajelen usein mopolla ympäri kylää, pysähtyen järvien rannoille ja mattolaitureille, istuen ja kuunnellen veden liplatusta. Olen yrittänyt nähdä kavereita kouluajan ulkopuolella ja keksiä itselleni muuta ajateltavaa ja tekemistä. Mikään ei vain tunnu enää miltään.
-Polultaan eksynyt
PS. Jonnekkin saattoi jäädä kirjoitusvirheitä ja muutamia asioita jäi mainitsematta, mutta annettakoon se minulle anteeksi.
Moi!
Kerroit todella hyvin tunteistasi ja asioistasi mitä sulle on sattunut.
Kuulostat tosi herkältä, ajattelevaiselta ja todella syvälliseltä tyypiltä. Korjaa jos olen väärässä mutta yleensä tunnistan nämä piirteet helposti koska omat piirteenikin ovat vahvasti sellaisia.
Kerroit että olet oppinut helposti piilottelemaan tunteitasi ja jopa kiertämään puheissa ja kenties ajatuksissanin sellaisia asioita, jotka voisivat saada sinut ”murtumaan”.
Tiedän itseasiassa pari sun kaltaistasi mun lisäksi, joille on myös sanottu, että he yrittävät miellyttää kaikkia.
Tiedän sen tunteen hyvin, pitäisi ajatuksissa muka riittää kaikille aina joka hetki.
Teit oikein ja todella viisaasti kun juttelit lääkärin kanssa, se osoittaa että kuitenkin sussa on sitä taistelutahtoa jota tarvitaan elämässä selviytymiseen ja pidät huolen oikeuksistasi.
Alussa voi tehdä vaikka erilaisia harjoituksia, jossa itse itselleen myöntää asioita mitkä on huonosti ja hyvin, ja itkee vaikka ihan omassa rauhassaan jos siltä tuntuu.
Tällöin ei ole kukaan huomauttamassa niinkin tyhmää asiaa kuin että miehet eivät saisi itkeä.
Miehet ja pojat saa itkeä niin paljon huvittaa, ihan samalla tavalla kun naiset ja tytötkin.
Mullekin on sanottu (vaikka olen tyttö) että ei ole normaalia itkeä ja olla ahdistunut eräässä tilanteessa.
Voit vaan kuvitella miten vihaiseksi siitä tulin, tunne ja itkeminen kielletään niin kuin se olisi paha teko myöntää että kaikki ei ole kunnossa ja että on surkea olo.
Ihminen helposti oppii tavan, vaikka mainitsemasi itkemisen välttämisen.
Itkemisellä ja suremisella on kuitenkin monia hyviäkin puolia, itkeminen puhdistaa kehosta kuona-aineita ja usein myös senkin takia saa olon tuntumaan paremmalta. Sureminen taas on prosessi jossa käsitellään surullisia asioita ja opitaan, että elämä jatkuu vaikka tulee esteitä.
Kerroit myös että perheesi on mielestäsi ns. tekopyhä, etkä halua jakaa heille tunteitasi.
En tiedä mikä saa sinut ajattelemaan niin, mutta jos suinkin mahdollista niin edes pieni ilmaisu voisi olla tärkeä. Uskon että perheesi kuitenkin rakastaa sinua ja asioita voi myös käsitellä.
Asioista puhuminen, oli se sitten perheasioita tai omia ongelmia, kannattaa aina!
Oletko jutellut tai ajatellut jutella näistä asioista esimerkiksi psykologille? Sanoit puhuneesi jo lääkärille joten en epäile ettet voisi harkita psykologillekin puhumista!
Mm. suhteesi tyttöystäväsi kanssa kesti aika pitkään (kolme vuotta kuten sanoit) ja voi olla aika iso muutos parisuhteesta ”poissiirtymiseen”, ja lisäksi ne muut vaikuttavat asiat mistä kerroit, vaikka sitä itse olisi toivonutkin.
Varsinkin herkemmät ihmiset kokee muutokset joskus suurempina kuin toiset ja varmasti monelle sellaisesta voi tulla enemmänkin paha olo.
Sitten vielä haluaisin ehdottaa harrastusta (älkää tuomitko vaikka ehdotan niitä monissa aiheissa, niistä on oikeasti hyötyä). Kerroit mm. ajavasi mopolla ympäri kylää ja sitten pysähtyväsi jonnekin vaikka kuuntelemaan veden liplatusta. Se on hyvä keino purkaa turhaantumista ja pahaa oloa, mietin vain, että onko sulla lisäksi myös jotain muuta?
Meillä kaikilla on jonkinlaisia asioita millä voi paeta stressiä ja pahaa oloa, joillakin se voi olla vaikka tanssi tai esim. lenkkeily.
Jos sulle tuli yhtään minkäänlaisia ideoita mieleen mitä haluaisit tehdä välillä niin niistä kannattaa ihmeessä pitää kiinni!
Harrastuksen ei nimittäin tarvitse olla mikään kallis harrastus missä pyöritään ympäri Suomea, vaan jo pelkkä musiikin kuuntelu tai tekeminen omassa huoneessa voi olla ihmeen rauhoittavaa.
Vaikkei se ”tuntuisi enää miltään”, ei silti kannata päästää siitä irti.
On erittäin hyvä että itsekin etsit ja haet tekemistä ja kavereita, älä luovuta siinäkään suhteessa sillä tavoitteet ym. voi olla lähempänä mitä arvaammekaan. Aina kannattaa ponnistaa vielä ylimääräinen askel elämässä (mutta muistaa myös levätä ja olla rauhassa) , sillä voi olla suuri merkitys myöhempänäkin.
Haluan toivottaa sinulle paljon siunausta ja hyvää loppuvuotta! Olet arvokas ja uniikki ihminen ja uskon että kun saat purettua asioitasi jollekin ja pääsemällä vaikeista kokemuksista yli, elämä alkaa kyllä hymyilemään vielä enemmän!
Muista että jos tuntuu vaikealta olla yhteydessä esim. läheisiin tai vaikka psykologiin, on täällä MLLn sivuilla myös chat, kirjepalvelu ja lasten- ja nuorten puhelin.
Siellä on luotettava, vaitiolovelvollinen aikuinen joka ymmärtää ja auttaa.
Haluan kiittää sinua vielä hyvin kerrotusta viestistäsi, ja siitä että olet juuri sinä!
Hei ja kiitos vastauksesta.
Ei tosiaan tullut mainittua tuossa ensimmäisessä viestissä, että musiikki näyttelee isoa roolia elämässäni. Omistan kitaran ja puran usein tunteeni soiton ja laulun kautta. Kuuntelen myös musiikkia paljon, ja se auttaa osittain ainakin käsittelemään näitä tunteita.
En tiedä vielä, kenelle aion avautua ihan kunnolla olostani, mutta yritän kyllä löytää jonkun, jolle kertoa todellisista tunteistani. Minä luotan siihen, että jokin päivä vielä asiat kääntyy parempaan suuntaan, vaikka viimeajat ovat olleet vaikeita. Periksi en suostu koskaan antamaan.
Harva todella näkee, mitä pinnan alla piilee.
Heippa taas! :)
Kiva kuulla että saat tukea myös musiikista. Se tosiaan on hyvä ja monipuolinen harrastus ja mäkin itseasiassa saan myös purettua tunteitani soittamalla pianoa ja muunkin musiikin avulla.
Se on monesti ihmeen rentouttavaa vaan antaa tunteiden muuttua musiikiksi tai miksikä muuksikin.
Joten ihmeessä jatka sitä ja paljon menestystä senkin osalle!
Ja todellakin, asiat kääntyy aina parempaan suuntaan kun antaa vaan aikaa ja uskoo ja luottaa siihen.
Tapaan aina välillä sanoa että parantumiseen ja ongelmien selvittämiseen tarvitsee aina myös hitusen uskoa ja toivoa, hienoa että sulla on sitäkin!
Oma vahvuus aina yllättää tiukan paikan tullen ja vaikeat kokemukset vielä lisää sitten pienen ajan kuluttua itsetuntoa ja henkistä vahvuutta.
Pakko sanoa että ihailen sua, oot kunnon taistelija!
Toivotan sulle vielä siunausta ja tsemppiä elämään! :)
Mietin tuota exää…jos hän soittelee sinulle päivittäin, niin eihän sinulla ole mahdollisuutta irtaantua hänestä.
Harrastuksia minäkin suosittelen.
Kavereita fi aina koulusta löydy. Eikä se vika sinussa ole.
Kyllä sinä löydät ystäviä jossain vaiheessa.
Jokin vertaisryhmä olisi myös hyvä ks. Netistä ”poikien talo” ja ”miesten talo”.
Kiva, että sinulla on musiikki.
Voimia sinulle.
Tuun kirjottamaan ehkä selakaista tekstiä kirjoitusvirheineen, mutta yritä saada selvää, koska mä oikeasti haluan kirjottaa tämän suurella tunteella. Ensinäkin haluan sanoa, että jos nä mlln säännöt antaisi luvan, niin haluaisin jatkaa jutustelua kahden kesken, koska sain vaikutuksen, että oot kaikesta huolimatta tosi sydämellinen poika!
Osaan samaistua sun yksinäisyyteen – lukiossa kaikki on kavereita, mut vapaa-ajalla ei oikein saa seuraa, ei sitten millään. Aika paska juttu. Lisäks mun luonteeseen kuuluu myös hikari ja nössö, kyllä.
Ihmiset, jotka näyttä tunteitaan on aitoja enkä oikeesti voi käsittää tota sun exän laukomaa stereotypiaa, että pojat ei muka itke. Kaikki itkee, ihan varmasti! Mä pidän siitä, että puhutaan mieltä painavista asioista avoimesti ja sekin on paska juttu, että sun exä moitti tavallaan sitäkin. Ihmisten kuuluis arvostaa toisia sellasena kun se on, eikä yrittää muovaa siitä tolla tyylilä jotain jota se toinen halua sen toisen olevan. Syvällisyys ja asioiden pohtiminen ääneen on parasta terapiaa mitä itselleen voi antaa ja suru sinäänsä, etttä sut tietyllä tavalla tuomittiin tästä ja se iskostu mieleeni.
ja se iso tyhjä aukko. Se tuntuu pahalta, kun yhtäkkiä yks osa onkin elämästä pois ja ehkä yks niistä tärkeimmistä osista poistuu kokonaan. Se tuntuu tyhjältä sen jälkeen, mutta ajan kanssa, pikkuhiljaa, se aukko täyttyy toisista asioista, jotka tuo iloa ja nautintoa päivään, ehkä uusi suhde, ehkä harrastus…
Olen siis sua vuotta vanhempi tyttö, joka itkee täällä vuolaasti mlln sydeemeille, koska mä ihan tosissani haluaisin keskustella tän pojan kanssa lisää ja kertoa sille, että täällä on joku, joka haluaa kuulla sen ajatuksia ja olla olkapäänä. Haluaisin kertoa hänelle, että maailmassa on muita ihmisiä, jotka janoaa kuulla, mitä hänelle kuuluu!
Mä en pidä normaaleista pojista jotka pitää ekoaan yllä koko ajan eikä näytä tunteitaan. Mä tykkään just sellasista kun on realistisia ihmisiä ja itkee. Kaikki me ollaan täällä särkyviä ja meidän pitäis tukea toisia, jotka särkyy. Ei tä toimi niin, että jokanen vaan pönkittää omaa ekoaan.
Mä tiedän ehkä aika hyvinkin milllanen taistelu sulla on itteään vastaan (jos oikein ymmärsin) koska oon myös kokenus vaikeita asioita elämän aikana ja munkin sisällä on ollut musta aukko, tosin masennus. Siihen ja moneen muuhunkin vaivaan auttaa puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Toivon, että uskallat taas puhua jollekin, ei tarvitse olla mikään ihmeellinen, vaikka omalle nallelle kuiskailisit vaikeita asioita. Tai ammattiapu on myös potentiaalinen vaihtoehto, jonka kaikki kokee ahdistavana, mitö se ei ainakaan mun kohdalla ole ollut, joten kannatan avun hakemista. Siellä saa itkeä enkö ainakan ite oo koskaan kokenut, että se ois tuomittavaa, päin vastoin ne kannustaa siihen
Voimia sun päivään ja toivottavasti sait jotain irti mun epäselvistä ajatuksista ja tovivonm että niistä ois jotain apua
-tyttö joka edelleen kiroaa mlln sydeemejä-
Ps mll kyllä ymmärrän miksi ette julkaise yhteystietoja, mutta välillä vaan haluaisi tutustua enemmän…
Itsestäni on hyvä välillä purkaaa tunteita. Ero oikeasti tuntuu kipeältä ja tiedän sen itsekkin hyvin. Olen itkenyt monesti ja sen seurauksena saanut koulussa nimen ”Itkupilli” pääsin nimestä yli mutta siitä kyllä muistutellaan vieläkin.
Musiikki helpottaa aina ja antaa hetken päästä pois hirveästä tunteesta ja olosta.
Tiedän tunteesi hyvin.
Voimia ja koeta jaksaa!!!
:)
olen samassa tilanteessa paitsi olen 15 ja seurustelin 1.5v
Mäkään en tunteitani näytä enää julkisella paikalla. Kuuntelin paskimpina aikoina kokoajan deathmetallia, kun siihen pysty purkaa tunteet raivona, ja olin itkemättä, vaikka olis ollukki yö ja oisin ollu omas huonees. Nykyää, voin kertoo yhdelle ihmiselle, ja sitäkää en oikee ikinä nää. Mä oon 14v enkä oikee oo rakkautta tuntenu, mut elämä muuten on ailahdellu, ja pystyn sinäänsä samastuu.