Olen 16-vuotias tyttö.
Aloitan alusta.
Lapsuudessani ei ollut paljon kavereita, koska kukaan ei halunnut olla tytön kanssa, joka ei ymmärrä asioita kunnolla. Sain koulussa mukautettuja aineita ja muut ”tavalliset” luokkatoverit eivät missään tapauksessa halunneet olla sellaisen kaveri, jolla on jotain ”ongelmia”. Kotona vanhempani olivat väkivaltaisia. Jos tein jotain, he heti huusivat ja tukistivat. Isäni oli aina vihainen, joten en uskaltanut olla hänen lähellään ollenkaan. Jos siskojeni kanssa oli riitoja, toinen siskoni puolusti toista. Tuntui, että olen paska henkilö, jota ei kannata puolustaa. Aloin valehtelemaan vanhemmille asioista, koska en halunnut heidän vihaansa päälleni. Jossain 7-luokalla pahin tuli. Pikkusiskon kanssa oli riitaa. Iskä tuli ja tietysti hän puolusti pienempää. Käyttäydyin vihaisesti häntä kohtaan ja yritin näyttää, että hei, tämä kaikki ei voi olla minun syytä? Isäni tukisti ja vei minut alakertaan tukistaen. Sanoin vihaisesti jälleen, kun olin menossa ulos. Iskä juoksi luokseni ja jälleen otti niskastani kiinni ja veti sisään. Isä heitti minut lattialle ja löi minua. Olin silloin 12-vuotias. Itkin silloin kamalasti ja silloin ensimmäisen kerran ajattelin, että kohta tämän henkilön tarina loppuu.
Koulussa ja kotona meni joskus niin huonosti, että itkin aina öisin, ajattelin pahinta ja suorastaan itsetunto lopahti.
Olin joskus niin vihainen, että kävin vahingossa siskooni käsiksi. Siskoni antoi minulle anteeksi, mutta minä en. Olen niin pettynyt itseeni. Miten saatoin tehdä niin hänelle? Se ei ollut mikään iso paha teko, mutta minua hävetti. Pidin kavereihini etäisyyttä välillä ja yksi suhde on hajonnut. Enää yksi jäljellä. Tai no, ei minulla ole yhtään HYVÄÄ ystävää. ehkä tuttavia, muttei ystäviä.
Nyt tällä hetkellä olen todella epätoivoinen ja ajattelen pahinta. Perheelleni en voi enää puhua mistään, koska kukaan ei ymmärtäisi minua. He ovat normaaleja ihmisiä, minä en. Kun kerroin aiemmin, että minulla oli mukautetut aineet, ne olivat siksi koska en ymmärrä asioita ja asiat ovat vaikeita. Jos joku kommentoi minulle jostain, romahdan täysin. En pysty mitenkään ottaa niitä vastaan. Kuten esimerkiksi tässä tilanteessa: ”Liiku enemmän tuossa sählyssä, niin hyvää tulee.” Otan sen henkilökohtaisesti ja mietin olenko jo nyt tosi surkea? Jos tuttava saa kokeesta paremman numeron kuin minä, masennun siitä.
Olen laihduttanut ja kohta varmaan olen tällä menolla anoreksiassa. Kaikki tuo vaikuttaa syömisiini.
Kohta luovutan elämän suhteen, koska en näe tällä hetkellä valonpilkahdusta pimeydessä.
Mikä minulla on? Mitä pitäisi tehdä?
Vanhemmilleni en halua missään nimessä puhua mistään.
Hei,
hyvä, että lähdit hakemaan täältä neuvoa ja tukea pahaan oloosi! Kertomasi perusteella tulee vaikutelma, että pahaa oloa on kertynyt jo monen vuoden ajan sisääsi ja olenkin siitä tosi pahoillani.
On ikävää kuulla, että olet joutunut ja joudut olemaan omassa kotonasi ikään kuin varpaillasi ja koet, ettet voi luottaa läheisiisi. Kenenkään ei tulisi joutua kokemaan sellaista, sillä kodin tulisi olla turvallinen paikka, jossa voi olla oma itsensä ja luottaa siihen, että läheisiltä saa tukea. Silti näin ei monen lapsen, nuoren tai aikuisenkaan kohdalla ole. Väkivalta on ehdottomasti väärin ja rikos! Vanhemmalla ei ole oikeutta satuttaa lastaan missään tilanteessa! Et ole tehnyt mitään sellaista koskaan, mikä oikeuttaisi tukistamisen, lyönnit tai tönimisen. Isäsi on siis toiminut todella väärin sinua kohtaan. Ymmärsin, että väkivaltaa ei enää ole kodissasi?
On myös kurjaa, jos sinulla on sellainen olo, että sinä et olisi normaali. Millainen ylipäätään on ”normaali” ihminen? Minusta sellaista määritelmää ei ole. Me kaikki olemme erilaisia, meillä kaikilla on omat erityispiirteemme. Oppimiseen liittyvät haasteet, joista viestissäsi mainitset, ovat hyvin yleisiä ja niissä ei ole kyse ihmisen epänormaaliudesta tai siitä, etteikö olisi hyvinkin lahjakas! i Me ihmiset vain opimme eri tavalla ja perinteinen tapa oppia ei ole kaikkia varten. ”Vika” ei ole oppijassa, vaan enemmänkin siinä, miten asioita opetetaan yleisesti. Kaikille eivät sovellu samat tekniikat ja tahti. Sinä olet siis aivan täysin normaali ihminen ja erinomainen sellaisena, kuin olet. Olet arvokas ja ainutlaatuinen yksilö. Jos ympärilläsi olevat ihmiset eivät kohtele sinua sen mukaisesti, niin se on heidän virheensä ja vika on heissä, ei Sinussa. Ymmärrän, että se tuntuu silti valtavan pahalta, jos joutuu kokemaan syrjintää ja arvostelua, vaikka kuinka yrittäisi sanoa itselleen, että olen hyvä tällaisena. Mutta se voi auttaa jaksamaan, jos kääntää ajattelumallinsa siten, että vika ei ole minussa, vaan heissä, ja jonain päivänä saan olla sellaisten ihmisten ympäröimänä, ketkä näkevät minussa kaiken hyvän ja arvostavat minua.
Mitä ajattelet – voisitko jutella näistä asioista koulussa jonkun aikuisen kanssa? Koulukuraattori on aikuinen, jonka kanssa voi jutella kaikesta kotiin, kouluun, omaan mielialaan ja kaverisuhteisiin liittyvästä. Jos haluat varmistaa, että kuraattori ei ota yhteyttä vanhempiisi, niin se kannattaa kertoa kuraattorille ja varmistaa, että ovathan keskustelunne luottamuksellisia. Myös kouluterveydenhoitajan kanssa voi mennä juttelemaan näistä asioista. Voit myös kirjoittaa, kuten kirjoitit tänne palstalle, ja ojentaa lapun/kirjeen aikuiselle, jota lähestyt. Tai käyttää apunasi Huoli puheeksi -lomaketta: http://www.mll.fi/huolipuheeksi .
Toivon todella, että rohkaistut mennä juttelemaan jollekin aikuiselle! Halauksia ja tsemppiä!!
Hei
Tosi hyvä kun kirjoitit meille, kirjoitat vakavista asioista. Olet selvästi huolestunut huonontuneesta olostasi, kaverisuhteista ja koulunkäynnistäsi. On hyvä, että olet alkanut pohtia asiaa tarkemmin ja otit yhteyttä meihin.
Onkohan elämässäsi tapahtunut viime aikoina jotakin, mikä vaikuttaa oloosi ja koulussa viihtymiseesi ja eristäytymiseesi? Oletko pystynyt kertomaan siitä kenellekään? Ymmärrän, että mitä pidempään olet poissa koulusta, sitä hankalampi sinne on mennä takaisin. Kaveritkin saattavat hiukan ihmetellä poissaolojasi, mutta se on eräänlaista positiivisen huolen osoittamista.
Joka tapauksessa olisi tosi tärkeää, että pitäisit kiinni normaalista arkirytmistä, luokkakavereiden kanssa ajanvietosta sekä muista (pienistäkin) asioista, joista pidät ja nautit – se kantaa mielenterveyttä jo pitkälle. Oletko aiemmin käynyt joidenkin tiettyjen kavereiden kanssa kaupungilla? Voisitko ottaa heihin yhteyttä ja menisitte yhdessä? Uskon, että koearvosanasikin palautuvat varmasti pian ennalleen, kunhan olet paikalla koulussa.
Kurjaa, että olosi tuntuu turhalle. Joskus huolien painaessa voi olla vaikea löytää omalle olemiselle mielekkyyttä. Ajattelen kuitenkin niin, että jokainen tänen pallolle syntyvä on jo itsessään arvokas ihminen. Uskon, että olosi voi parantua, kun saat huoliasi purettua jollekin luotettavalle aikuiselle ja toisaalta pääset viettämään aikaa kavereiden kanssa. Yksin huolet usein kasaantuvat. Voit löytää hyviä lisäajatuksia Nuorten Netin sivuilta Mielenterveys-osiosta (http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/).
Tietävätkö vanhempasi ajatuksistasi? Omille vanhemmille kannattaa rohkeasti kertoa omista asioista, he tuntevat sinut hyvin ja osaavat tukea sinua pohdinnoissasi. Kouluissa ja oppilaitoksissa tällaisia tilanteita varten on myös esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai koulukuraattori, jotka osaavat ja haluavat auttaa. Jos tuntuu, että kertominen puhumalla jännittää tai on mahdoton ajatus, niin mitä luulet, voisitko kirjoittaa esimerkiksi kirjeen valitsemallesi aikuiselle? Sinua lähellä olevista auttavista tahoista löydät lisätietoa Nuortennetin Mistä apua? –osiosta (www.mll.fi/nuortennetti/mista_apua).
Voit myös soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton ja luottamuksellinen) tai kirjoittaa MLL:n Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun (www.mll.fi/nuortennetti). Saat kirjeeseesi henkilökohtaisen vastauksen luotettavalta aikuiselta. Voit myös chatata kanssamme ma-ke klo 17-20. Ethän jää ajatustesi ja huoliesi kanssa yksin, olemme mielellämme tukenasi!