Minun ongelmat

Vuoden 2012 kevääseen asti kaikki oli vielä todella hyvin. Minulla oli paras kaveri, olin Super hyvä harrastuksessani baletissa ja olin onnellinen. Minä olin onnellinen, ympärillä olevat ihmiset olivat. Kaikki oli siis lähes täydellistä
Kuudennen luokan keväällä toivoimme kavereita yläkoulun luokille. Minä toivoin tietenkin parasta kaveriani Jostain syystä, hän ei toivonut minua. Olimme kumminkin, vielä parhaita kavereita. Saimme tietää yläkoulun luokat. Paras kaverini oli samalla luokalla kanssani. Sen tiedon jälkeen hän ei puhunut minulle mitään. Vastasi minulle hymähdyksillä. Luulin, että hän oli kyllästynyt minuun ja syksyllä kaikki olisi jälleen normaalia.
Kesällä sain tietää, että en olekaan niin hyvä baletissa. En päässyt kansallisoopperan balettikoulun erikoiskoulutukseen. Se oli suuri tappio. Omassa koulussani olin aina ollut paras. Olin varautunut, että olisin pääsykokeissakin paras. Olinkin päinvastaista.
Syksy alkoi valitettavasti samaan sävyyn, kuin kevät oli loppunut. Paras ystäväni ei puhunut mitään. En ymmärtänyt, miksi. Istuimme koulun aulassa välitunnit. Aloitin keskustelua, hän sanoi vain ahaa tai jotain muuta vastaavaa. Välillä olimme samojen tyttöjen kanssa, jotka olivat olleet kavereita alakoulussa. Kun olimme siinä porukassa, he yleensä käänsivät selän minua kohti. Eivät kuulleet, jos sanoin jotain.
Sitten tuli syyskuu. Meillä oli käsityön tunti, muistaakseni neuloin silloin säärystimiä. Ennen tunnin loppua satuin katsomaan lokerooni. Siellä oli lappu minulle. Otin sen sieltä ja laitoin taskuuni. Koulun jälkeen luin sen. Lapussa luki: ”On noloa tuijottaa muita. Olet tosi nolo. Baletti harrastuksesi on tosi noloa. Miksi sinun pitää tuijottaa kaikkia?” viesti oli parhaan kaverini käsialaa. Seuraavana päivänä paras kaverini menisi Helsinkiin, eikä olisi koulussa. Oli aika selvää keneltä viesti oli tullut. Lapun annoin äidille itkien. Hän laittoi luokanvalvojalleni viestiä. Luokanvalvojani lähetti minut kuraattorin puheille. Hän sanoi valheita: Kerromme teidän luokalle, että tällaista on tapahtunut. Kutsun sinut uudestaan puhumaan kanssani. Selvitetään asia. Kerrotaan sinulle, kuka lapun kirjoitti. Mitään ei ole vielä tänäkään päivänä tapahtunut.
Kolme päivää lappu tapauksen jälkeen: äiti ja isä kertovat eroavansa. En itke, siskot itkevät ja ovat järkyttyneitä. Minun reaktio on, olemalle kuten ennenkin. En ollut huomannut, mitään eroon viittaavaa vanhempieni käytöksessä. Nyt olen puhunut siskojen kanssa, vanhemmat kuulemma riitelivät usein. Jostain syystä minä suljin riidat korviltani. Ero ei kumminkaan kamalasti minua haittaa. Ei se ero kuulu minulle. Se on äidin ja isän välinen asia.
Elämä jatkuu, isä muuttaa yksiöön. Sinnehän minä ja siskot mahdutaan. Nukutaan patjoilla. Ei mitään tilaa. Siellä itken ensimmäisen kerran, koska olen järkyttynyt pienestä tilasta. Täälläkö minun pitäisi elää puolet elämästäni. Ei ole mitään tilaa tehdä baletti harjoituksia. Baletti on minulle tärkeintä nyt ja aina. Isän luona en voi tehdä mitään vielä nytkään. En voi lukea, koska ei ole rauhaa. Yleensä vain istun jossain nurkassa.
Koulu menee hyvin ja huonosti. Itse koulun käynti on helppoa, hyvien arvosanojen takia. Välitunnit menevät huonommin. Olen koko ajan yksin. Ei yhtäkään kaveria. Se aika oli kamalaa. En kumminkaan itkenyt asian vuoksi, kuin kerran. Äiti sanoi:” Nyt saa ikuinen masennus loppua. Hanki kavereita! Haluatko mennä juttelemaan psykologille!” Itkin ja kiljuin koko illan ja yön. Olin järkyttynyt. Niinkö huonosti asiani muka ovat.
Sitten elämäni sai valoa. Ei vähän valoa vaan järjettömästi valoa. Valo ei tullut yhtäkkiä. Se tuli todella nopeasti. Silloin oli muistaakseni helmikuun loppu tai maaliskuun alku. Päivä alkoi todella surullisesti, koska yksi tyttö meidän koulusta oli tehnyt itsemurhan. Silti päivä on yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Silloin tajusin viimeistään, kuinka yksin olen. Kaikki itkivät, kaverit lohduttivat. Minä olin järkyttynyt. Opettaja ei ollut kertonut, kuka se tyttö oli ollut. Istuin aulassa. Melkein itkin, en tytön vuoksi. Yksinäisyyteni vuoksi. Seuraavaksi olisi liikuntaa. Kolme tyttöä liikunnan ryhmästäni kävelivät ohi. Yksi heistä vilkaisi minua. Hän pyysi minua pukuhuoneeseen heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juttelin toisille tytöille. Se oli aluksi todella vaikeaa. Minun oli vaikeaa sanoa mitään porukassa, mutta toukokuuhun mennessä olin jälleen normaali. Minun piti todella koota itseni, että kommentoin asioita. Ihmettelen nyt, kuinka se saattoikaan olla niin vaikeaa. Yksin vietetty aika oli jättänyt jäljet, mutta nyt ne ovat lähes täysin parantuneet. Vain joskus tuntuu siltä, että mitä teen jos kaverit jättää taas. Tiedän todellakin, että sitä he eivät tee. Silti asia tulee välillä mieleen ja saatan välillä itkeäkin asian takia.
Oman luokan kanssa ei mennytkään niin hyvin. Luokkalaiseni ahdistavat minua. Varsinkin entinen paras kaveri pelottaa. Hänhän voisi tehdä, vaikka mitä. Keväällä rupesin välillä itkemään kesken tunnin. Muut saava tosi hyviä muistoja yläkoulun luokasta, minä en. Valitettavasti kukaan ei huomannut itkujani. Lopulta kaverini patistivat minua menemään opinto-ohjaajan puheille luokan vaihdosta. ”Luokkaa ei voi vaihtaa kavereitten takia,” oli opinto-ohjaajan tuomio. Sanoi vievänsä asiaa eteenpäin. Minulle ei ole kumminkaan kerrottu, jos jotain on päätetty.
Sitten alkoi kesä. Äiti oli paljon poissa. Hän sanoi, että hänellä on uusi kaveri. Tein siskojen kanssa salapoliisityötä. Kuunneltiin äidin puheluita, outoja ne olivatkin: ”En minä voi sinun pojalle äidiksi ryhtyä” tai ”Hyvää yötä kulta” Epäilykset miesystävästä osuivat oikeiksi. Noin kuukausi sitten, äiti esitteli hänet. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Kunhan äiti on onnellinen.
Nyt tuntuu, että äiti on etääntynyt minusta hirveästi. Hän on paljon poissa kotoa. Eilen oli yön yli. Tänään kävi kotona ja lähti. Sanoi, että ei tule ennen huomista takaisin. Tällaista on vaan, kun siskot ovat isän luona. Minä kotona. Minä en vaan voi olla isäni luona paljoa. Isäni läsnäolo ahdistaa minua. Enkä jaksa tätä: ”Voi voi, pitääkö sinun nyt jo lähteä. Toivoisin, että jäät tänne ikuisiksi ajoiksi,” tuolla tavalla hän puhuu, kun ollaan lähdössä hänen luotaan. Silloin hän näyttää siltä, että rupeaisi itkemään.
Kun olen yksin kotona paljon, en osaa tehdä mitään. Itken silloin aika paljon. Aina ajattelen: ”Huomenna katsotaan äidin kanssa elokuva. Leivotaan pitsaa, niin kuin ennen.” Sitten äiti käy pikaisesti kotona ja sanoo, että lähtee. Minusta tuntuu, että äiti ei muista minua. Hän sanoi, kun hän sai miesystävän. ”Minun elämä on ollut viiteen vuoteen kamalaa. Nyt minulla on elämä!” Sekin tuntuu kamalalta. Minähän olen kasvanut viidessä vuodessa yhdeksän vuotiaasta neljätoista vuotiaaksi. Tuo aika on siis jäänyt äidiltä kokonaan pois. Äiti kysyy minulta: ”Sinuahan ei haittaa yhtään, että menen tuonne miesystäväni luokse?” En voi sanoa, että haittaisi. Äitihän on onnellinen miesystävänsä kanssa, vaikka silloin minulla menee huonosti. Äiti on etsinyt elämää ja löytänyt sen, olisinko sen tiellä. Haluaisin olla, mutta en pysty. Äiti on onnellinen, viiteen vuoteen!
Kun äiti on kotona, en voi olla hänen seurassaan paljoa. Meinaan silloinkin ruveta itkemään, koska mietin: ”Kohta hän lähtee pois!”. Sitten siskot tulevat isän luota. Äiti on kotona, mutta varsin onneton. Hän kumminkin silloin usein ”kaupassa” ja on siellä pitkään.
Reilun viikon päästä alkaa koulu. En vain kestä luokkani kanssa. Baletin alku on sentään elämän alku. Yritin taas Oopperan balettikoulun erityiskoulutukseen, mutta en taaskaan päässyt.
Rahakin on ongelmana. Baletin harrastaminen on niin itsekästä. Tanssikoulu on 70 kilometrin päässä. Autolla ajo maksaa kamalasti. Neljä kertaa viikossa käyn harjoituksissa. Vien myös äidin ja isän aikaa, kun he käyttävät minua harjoituksista. Pidin aika, jonka he joutuvat odottamaan on neljä tuntia.
Haluaisin parantaa oloani. Tapani ovat: baletti, lukeminen, kaverit ja musiikki. Pahan olon minulle tekevät: äiti, isä, tulevaisuus ja luokkani. Mikä auttaisi minua?