En tiedä saako tänne kirjottaa tämmöstä, toivottavasti saa.
Kaikki jotka on joskus miettinyt tai yrittänyt riistää oman henkensä, miten jatkat elämää?
Hei A,
Kiitos tärkeästä ja toivoa antavasta kysymyksestäsi! Toivon, että saat kysymykseesi monia vastauksia, ne varmasti tuovat toivoa ja lohtua monelle.
Aurinkoisia syyspäiviä!
Terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Moi!
Minä olin vähän väärässä porukassa ja siitä tuli ristiriita sen kanssa kuka olin ja kuka luulin olevani. Sitten kovan kivun aikana mietin että vaikka itse jäin yksin tämän kanssa niin haluan tehdä osani että joku muu ei jäisi.
Silloin en tiennyt sitä mutta tuota kautta pääsin kosketuksiin hoivaviettini kanssa joka on keskeinen osa minua.Nykyään voin jo katsoa ajassa taaksepäin ja todeta että minun tekemisilläni on ollut hyvä vaikutus monen elämään. Että minun elossapysymiseni on tehnyt maailmasta omalta osaltaan ihan pikkuriikkisen paremman.
Toisinsanoen opin tuntemaan itseäni paremmin. Vahingossa.
Toivottavasti viestini julkaistaan sellaisenaan, sillä puolet tehosta katoaa, jos sitä lähdetään sensuroimaan. Ymmärrän tosin kyllä jos se ei ole mahdollista. Vaikka puhun rankoista asioista, minulla on nyt asiat kohtalaisen hyvin. Käyn psykoterapiassa ja olen päässyt yli vaikeimmista ajoista. Kerron tarinani, koska kysyttiin. Ei siis tarvetta huolestua.
Disclaimereiden jälkeen asiaan. Varsinaista yritystä ei koskaan onneksi tullut, mutta olen muutamaan otteeseen kirjoittanut kirjeen valmiiksi ja kertaalleen ollut kirjaimellisesti yhden askeleen päässä yrityksestä. Muistan itse tilanteesta vain hyvin vähän ja en osaa sanoa, mikä lopulta sai minut kääntymään kannoillani. Olen myöhemmin lukenut paljon siitä, mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun itsetuhoisuus ottaa vallan. Siinä joutuu tietynlaiseen tilaan, jossa ei kykene ajattelemaan selkeästi, vaan jollakin tapaa kadottaa oman itsensä siihen kierteeseen. Akuutti itsetuhoinen hetki on kuitenkin hyvin lyhyt ja ohimenevä, vaikka itsetuhoiset ajatukset saattavat pysyä kuukausia tai jopa vuosia. Se juuri kertoo siitä, että ajatukset eivät koskaan voi suoraan johtaa tekoihin. Itsetuhoisten aivojen on esitetty jollakin tapaa sulkeutuvan. Siinä tilassa ei mieti mitään, ei perhettä, ystäviä, tulevaisuutta, menneisyyttä. Ehkä sen takia en oikeastaan muistakaan, mitä päässäni silloin on liikkunut ja mitä olen kuvitellut ratkaisevani sillä, että olisin itseltäni hengen riistänyt, enkä toisaalta myöskään sitä, mikä sai minut päättämään toisin.
Aina sanotaan, että elä päivä kerrallaan, mutta joskus sekin on liian pitkä aikaikkuna. Pahimmilla hetkillä olen elänyt jopa minuutti kerrallaan. Jos kestän tämän hetken, kestän vielä seuraavan ja jos kestän sen niin kestän varmaan vielä yhden, ja niin edelleen. Pahin on aina mennyt kuitenkin ohi. Oman kokemukseni mukaan, jos tuntuu siltä, että ei kestä enää yhtään, asiat eivät oikeasti enää menekään pahemmaksi, vaan se helpottaa yllättävänkin pian.
Toipuminen alkoi kunnolla, kun opettelin löytämään merkitystä ihan pienimmistäkin asioista, tuntemaan auringon säteet kasvoilla, tutkimaan maailmaa ja hymyilemään ventovieraille vastaantulijoille, tekemään vapaaehtoistyötä, suunnittelemaan tulevaa ja kirjoittamaan tämän kaltaisia viestejä. Myös puhuminen on auttanut, niin kliseiseltä kuin se kuulostaa. Yksin ei kannata yrittää pärjäillä, kun ei ole tosiaan mikään pakko.
Nyt elän aika tasaista elämää, pidän kiinni rutiineista ja arjesta. Vaikeaa on välillä edelleen, mutta syvimmät kuopat ovat tasoittuneet huomattavasti. Se helpottaa kyllä, ajan kanssa.