Monologi omasta päänsisäisestä maailmastani, olkaa hyvät

Vaikka ette sitä pyytäneetkään.

Olen oireillut milloin mitenkin niin kauan kuin muistan, mutta ymmärsin olevani masentunut ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Koko vitosluokka meni enempi vähempi alavireisenä, en kuulunut mihinkään enkä uskonut selviäväni hengissä yläkouluun asti. Selvisin kuitenkin. Apua en hakenut vielä siinä vaiheessa, kirjoitin vain päiväkirjaa, jonka jälkikäteen heitin roskikseen, koska en enää kestänyt omaa negatiivisuuttani. Päätös harmittaa nyt, sillä voin luottaa vain omiin muistikuviini tuosta ajasta, jotka ovat hatarat. Haluaisin nähdä ne kirjoitukset.

Kahdeksannen luokan loppuvaiheille asti meni ihan mukavasti, vaikka oireilin edelleen. Pääsääntöisesti ahdistuneisuudella, mutta sekaan mahtui myös syömishäiriökäyttäytymistä ja alakuloisia pätkiä, joskaan mikään ei kestänyt yhtäjaksoisesti kuukautta pidempään. Kävin kaiken läpi useaan kertaan muutaman vuoden aikana enkä vieläkään hakeutunut puhumaan kenenkään kanssa. Korkeintaan valitin kavereille, kuinka kaikki on välillä vaan niin perseestä ja elämä tuntuu lähinnä sekavalta.

Yhdeksännen luokan alussa sitten hain apua. Ahdistuneisuutta oli mielestäni jatkunut riittävän pitkään ja olin edeltävänä kesänä alkanut saada jatkuvasti paniikkikohtauksia. Joskin ne kohtaukset olivat alkaneet jo alakouluikäisenä, mutta en koskaan aiemmin ollut kiinnittänyt niihin suurta huomiota. Kävin ensin koulun kuraattorilla syksyn, psykiatrisella sairaanhoitajalla kevään. Jälkimmäisen tapaamiset lopetin vastahakoisesti. Minusta tuntui, että tuo hoitaja toivoi minun lopettavan ne joten vain suostuin vaikka olisin itse halunnut muuta. Kävelin kaikesta huolimatta ulos peruskoulusta päälle ysin keskiarvolla kulissit pystyssä ja hymy korvissa unelmana tulla syyttäjäksi tai asianajajaksi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen aina saanut apua, kun olen vain sitä pyytänyt, mutta en vain itse osaa pitää siitä kiinni. Lukion alussa terveydenhoitaja lähetti minut tarkastuksesta suoraan kuraattorin juttusille. Hänellä kävin koko syksyn ja vielä muutaman kerran joulun jälkeenkin, kunnes todettiin, että minusta olisi paras tehdä ihan kunnollinen lääketieteellinen arvio. Ei siinä sitten mitään, lääkärin luokse menimme yhdessä ja diagnoosi oli sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila, F41.2. Samoihin aikoihin oli jopa maniaan viittavia oireiluja, jotka toin jopa ihan omaehtoisesti esille, mutta lääkäri totesi ne mitättömäksi. Eipä kukaan oikeasti maniassa oleva itse koe olevansa maaninen. Olin muutenkin aika sekaisin ja en pysynyt kärryillä omasta voinnistani. Epäilin itse niin vahvasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä että toivoin salaa, että päätyisin manian takia osastolle ja diagnoosi vaihtuisi myöhemmin. Siitä tuli syyllinen olo, kyseenalaistin juuri minua hoitaneen lääkärin ammattitaitoisuutta. Lääkäri kirjoitti hoitosuunnitelmaan, että uusi aika kahden kuukauden päästä, mutta mitään ei koskaan kuulunut. En viitsinyt lähteä kyselemään perään. Vähän se toiminta kyllä ihmetytti. Kai hän vain unohti olemassaoloni.

Kuraattorikäynnit loppuivat siihen paikkaan, sen sijaan minut heitettiin psykologille. Psykologilla kävin lopputalven, kevään ja kesän, koulujen taas alettua ilmoitin itse, että haluan lopettaa käynnit. Tuntui, että tämä ei auta. Menin lukkoon tapaamisissa, en osannut puhua mistään mitään. Välttelin itselleni tärkeitä aiheita ja lopulta olin varma, että pärjään paremmin yksin. Psykologi ihmetteli päätöstäni ja epäili, että olen itsetuhoinen (mitä en ollut), mutta antoi minun mennä, toivoi vain että otan yhteyttä jos vointi muuttuu tai että päästäisin edes jonkun elämässäni kuoreni sisälle, jos ei häntä. En ole noudattanut ohjetta, koska en koe sitä luontevaksi.

Nyt elän ja katson, mitä tapahtuu. Haluaisin tavallaan kunnolliseen terapiaan, mutta en jaksaisi aloittaa prosessia. Tarvitsisin ihan ensinnäkin sen B-lausunnon. Diagnoosi sentään löytyy, mutta lääkärille pitäisi silti päästä jotta asiat etenisivät. Psykologille en halua mennä takaisin, vaikka pelkäänkin olla yksin. Kuitenkin tiedän, että mikään ei ole muuttunut enkä edelleenkään osaa puhua asioistani, joten olisin vain lukossa ja hiljaa tai vastailisin ”en tiedä”, kuten aina ennenkin. Ajattelen muita ja luulen, että joku hyötyy viemästäni ajasta enemmän kuin minä. Oma toimintakykyni on aina pysynyt sillä tasolla, että voin opiskella ja viettää normaalia elämää ilman, että kukaan huomaa minkään olevan vialla.

Uskon, että minulla on traumoja, jotka johtuvat vanhemmistani. En kuitenkaan osaa analysoida asiaa sen enempää ja muistissani on aukkoja. Se saattaa hyvin olla yksittäinen tapahtuma tai asia, joka minulle on tehty tai vain pidempään jatkunut ilmapiiri kotona pikkulapsiaikana. Mutta jotakin on tapahtunut, olen varma siitä. En ole koskaan kokenut mielekkääksi tukeutua vanhempiini, mikä on täysin käsittämätöntä ja vastoin luonnollista lapsen kehitystä. Vaikka vanhempani ovat ainakin ulos päin ihan normaaleja ihmisiä ja perhe-elämämme kuten mikä tahansa muukin. En päästä muutenkaan ihmisiä lähelle. Minulla on kavereita, mutta ei ystäviä, joille kertoisin kaikesta kaiken. Ylipäätään koko sen tyylinen ihmissuhde puuttuu elämästäni, on aina puuttunut.

Nyt häivyn häiritsemästä täältä, pahoitteluni tästä. :)