En oikein edes tiedä mistä mun pitäis aloittaa,mutta kerron nyt ensin hiukan taustaani
olen koko ikäni sairastanut harvinaista perinnöllistä sairautta,äitini kuoli 2009 jonka jälkeen vaivuin vaikeaan masennukseen ja [osa tekstistä poistettu] monesti ollut suuressa vaarassa kuolla.Tän jälkeen päässyt hiukan elämänsyrjään kiinni,mutta nyt taas niin paha olla pelkään tulevaisuutta aivan järkyttävästi ja lukiossa olen aina yksin eikä ponnistukseni tunnu riittävän vaikka yritän kaikkeni :( Kouluun meneminen muuttuu päiväpäivältä vastenmielisemmäksi…
Tämän lisäksi huolettaa rahatilanne kun isä on sanonut etä nyt on tiukilla…yritän tehä tästälähin kaiken mitä voin jotta edes vähän rahaa säästyis on kai pakko alkaa pyöräilemään kouluun kunhan kelit sallii,vaik pelkään et laihdun sitten enemmän ja palan totaalisesti loppuun.On vaan niin paha olla enkä haluis takasin siihen syvään pimeään masennuskuoppaan :( Miks on vaan tällänen epäonnistuja taakka kaikille?!
Hei,
sinä et missään nimessä ole epäonnistuja tai taakka kenellekään, vaan pikemminkin selviytyjä! Se on ensimmäinen ajatus, mikä tarinastasi tuli – että olet vahva selviytyjä. Olet kokenut tosi rankkoja asioita, päässyt jälleen jaloillesi ja nyt kun tunnet synkkyyden jälleen puskevan päälle, jaksat ja uskallat pyytää apua. Saat olla ylpeä itsestäsi! Uskon, että tästä vahvuudesta on sinulle hyötyä nyt ja tulevaisuudessasi.
Koulun suorittaminen on varmasti tällä hetkellä hankalaa, jos mieltäsi masentaa. Kun saisit apua oloosi, koulunkäyntikin helpottuisi. Tarvittaessa koulun voi jättää myös vähemmälle ja panostaa ensin omaan hyvinvointiin. Jos opinnot hieman lykkääntyvät, se ei maailmaa kaada. Niin kiire sillä asialla ei ole, sen sijaan oma terveys on kaikista tärkeintä.
Minusta tärkeää olisi, että pääsisit nyt mahdollisimman pian puhumaan jollekin aikuiselle pahasta olostasi. Masennus on siitä katala sairaus, että se saattaa uusiutua. Olisi tosi tärkeää puuttua asiaan hetimiten ja lähteä miettimään sinulle sopivaa tukea ja apua. Mitä kautta sait aiemmin apua? Voisitko ottaa asian puheeksi isäsi kanssa? Tai mennä juttelemaan koulun terveydenhoitajalle tai psykologille? He osaisivat auttaa sinua saamaan apua.
Sinä olet isällesi varmasti kaikista tärkeintä tässä elämässä ja uskon, että hän ei haluaisi sinun tinkivän omasta hyvinvoinnistasi rahan säästöllisistä syistä. Mikään ei ole sinua arvokkaampaa. Toki liikunta, kuten esimerkiksi pyöräily, tekee hyvää myös mielelle, mutta silloin, jos se kuormittaa kehoasi ja jaksamisesi on muutenkin kortilla, niin toivoisin, että malttaisit olla säästämättä kouluun kulkemisessa.
Avun pyytäminen ei aina ole helppoa, mutta se on viisainta, mitä ihminen voi itsensä hyväksi tehdä! Kannattaa siis hakeutua jonkun luotettavan ihmisen juttusille. Jos haluat puhua ja pohtia asiaa vielä ensin nimettömänä, voit soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111. Puhelin on ilmainen ja täysin luottamuksellinen.
Paljon, paljon tsemppihalauksia sinulle!!
Huoh… Tuu tänne, niin minäkin oon. Ollaan yhessä. ei mustakaan kukaan välitä, itkeekin saa kadun varressa niin paljon kun sielu sietää eikä ketään kiinnosta, vaikka jäisin siihen loppuiäkseni ja paleltuisin kuoliaaksi. Kukaan ei koskaan tule, vaikka kuinka itkisin tai mitä tekisin.
