Hei,
olet kyllä tosi kovilla. Tärkeintä olisi, ettet syyttäisi itseäsi, nimittäin et ole valinnut sairastua.
Selvästi haluat parantua ja alkaa suhtautua ruokaan normaalisti. Se on hyvä! Oma motivaatiosi paranemisen suhteen vaikuttaisi olevan kohdillaan ja siitä on hyvä aloittaa. Valitettavasti paraneminen ei tapahdu hetkessä ja on oltava kärsivällinen ja jaksaa uskoa siihen, että jossain vaiheessa kärsimys loppuu. Voit vielä olla onnellinen, usko siihen äläkä menetä uskoasi. Moni saman sairauden ja muidenkin haasteiden kanssa kamppaillut on selvinnyt ja saanut elämänilonsa takaisin.
Oletko saanut ammattiapua syömiseen, masennukseen ja itsetuhoisuuteen? Jos et vielä ole, niin se olisi ensimmäinen askel. Kertomasi asiat ovat niin vakavia, että niihin tarvitsee ammattiapua ja tukea. Toki on mahdollista selvitä myös omin voimin, mutta harva siinä onnistuu. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on hienointa, mitä voi itsensä hyväksi tehdä. Joskus saatu apu ei ole oikeanlaista heti tai sen hyvät vaikutukset kestävät pitkään, mutta ainakaan siinä ei voi hävitä mitään. Voiko mikään olla huonompaa, kuin nykyinen pahan olon kierre?
Siltä varalta, ettet ole saanut apua, niin esimerkiksi kouluterveydenhoitaja on aikuinen, joka voi ja haluaa auttaa sinua saamaan oikeanlaista apua. Jos ulkopuoliselle jutteleminen tuntuu vaikealta, niin entä olisiko lähipiirissäsi joku aikuinen, kenelle voisit kertoa/kirjoittaa, miten tällä hetkellä voit?
Joskus kärsimyksestä eroon pääseminen vaatii sen, että ensin kärsii vähän lisää. Eli tarkoitan sitä, että syömiseen saatu hoito/tapojen muuttaminen aiheuttaa ensin suurta ahdistusta, mutta loppujen lopuksi mieli alkaa tervehtyä ja sitä huomaa, ettei maailma kaadu enkä minä muutu huonommaksi, vaikka syön normaalisti, en tarkkaile jokaista suupalaani enkä rankaise itseäni. En paisu ja itse asiassa näytän paremmalta ja voin paremmin. Sitä oppii pikku hiljaa nauttimaan ja ennen kaikkea sen, että Minä saan nauttia, olen hyvän arvoinen ja saan helliä itseäni. Saan olla onnellinen ja vapautunut.
Kaikki tämä tapahtuu pikku hiljaa, yksi askel kerrallaan. Ensin sallit itsellesi vähän enemmän ja kestät ahdistusta. Voitat sen. Sitten taas hieman enemmän… Ja tärkeää olisi, että sinulla olisi tukea ja/tai turvallinen keino, johon keskittää huomio silloin, kun tekee mieli toimia tuhoisasti.
Jaksa vielä taistella paremman olon vuoksi. Olet sen arvoinen!
