Olen 18-vuotias kokkiopiskelija. Muutin joku 2 vuotta sitten Helsinkiin Oulusta, enkä ole vieläkään oikein asettunut ja/tai assimiloitunut tänne; ystäviä ei ole ollenkaan, eikä minulla ole opiskelun ja työn ulkopuolella minkäänlaista tarkoituksellista elämää. Viime aikoina on tapahtunut ympärilläni vähän sellaisia asioita, jotka pelottavat itseäni; ajattelen aina välillä, että mitäköhän päässäni liikkuu ja että missä vaiheessa koko korttitalo lopullisesti kaatuu.
Ongelmana on se, että minusta tuntuu yhä useammin (etenkin nyt kun olen kohta valmistunut, suoritan viimeistä työssäoppimisjaksoa ja siirryn pikkuhiljaa työelämään), että kaikkien mielestä olen jollain tavalla paska työntekijä, teen kaikki väärin, minusta ei ole yhtikäs mihinkään ja että missä tahansa oli sitten töissä, keittiöhenkilökunta puhuu aina selän takana minusta jotain pahaa. Tuntuu, kuin minulle annettaisiin tarkoituksella ristiriitaisia ohjeita työn suhteen ja että sille hiljaa nauretaan sen jälkeen. Aivan kuten ulkonäössäni olisi siis jotain outoa, tai sukupuolelleni (olen miespuolinen) kuulumatonta tai sopimatonta, ja sen takia olen tavallaan vapaata riistaa. Joissain työssäoppimispaikoissa on välillä eripuraa tällaisten työntekijöiden kanssa, joina hetkinä ajattelen, että mitä jos kaataisin tuon kiehuvan veden tai rasvan hänen niskaan tai että antaisin puukosta kaulaan? Joka ikinen päivä on tässä mielessä siis jatkuvaa tasapainottelua ja sisäistä sotaa, ettei vain lopullisesti saisi jonkinlaista raivo- tai melankoliakohtausta, jonka jälkeen kaikki menisi päin vittua. Myös tulee kumman usein keittiömestarin käskystä nopeita palavereita, jossa minulta kysytään, että mikä minua oikein vaivaa, onko kaikki kunnossa, miksi teet asiat näin ja näin, on kommunikaatio-ongelmia, ja miksi teen joistakin pikkuasioista hirveitä fiaskoja kävelemällä keittiöstä ulos ja kävelemällä ravintolan ympäri 2 kertaa ennen kuin palaan takaisin yhtä vihamielisenä kuin ennenkin. Silloin olen aina ihan kyynelien partaalla (tai itken), ja itsetunto sen kuin vain painuu alas; ja välillä tulee sen takia sellainen tunne, että minua varten on suunniteltu joku minun elämässä etenemisen vastainen salaliitto.
Työn ja opiskelun ulkopuolella saan vähän nukuttua paitsi viikonloppuna. Nukahtamiseen voi mennä 2 tuntia (joskus jopa 3-4, tai sitten en nuku yhtään). Joskus pedissä tulee aivan mahdoton olo, että tekee mieli yhtäkkiä luovuttaa kontrolli jollekin pahantahtoiselle ”alter-egolle” ja alkaa heilumaan, huutelemaan ja hakkaamaan kaikkea kuin hullun lailla ilman mitään oikeaa syytä. Asun vanhempien ja veljen kanssa kaiken lisäksi ahtaalla, joten pienetkin äänet televisiosta tai jostain muusta kaiken sen aikana ei kyllä auta asiaan lainkaan. Kaiken lisäksi pään takana on ajatus, että taas pitää aamukuudelta herätä ja raahautua silmät ristissä juuri siihen vitun työpaikkaan, jossa minua vastaan juonitellaan, eikä kukaan halua minua sinne oikeasti. Näissä hetkissä tuntuu, kuin itse Saatana (en ole uskovainen enkä tule uskovaisesta perheestä) haluaa jollain tavalla lunastaa tällaisella häiritsemisellä sieluni ja tuhota perhe-elämämme.
En kuule mitään ääniä kuten oikeita ääniä, mutta mielessäni aina jollain tavalla olen ”haastateltavana” jonkun toisen toimesta ja elehdin ulkoisesti kuten haastattelussa ja keskustelen, mutten ääneen. Noin 2-3 kertaa kuussa tunnen oikeassa olkapäässäni aivan mahdottoman kivuliaan mutta lyhyen ”pistoksen,” aivan kuten jokin työntäisi lihaksen sisälle jonkin terävän jääpuikon.
Noin viikko sitten taas koti-matkallani näin parkkipirkon, ja minun teki jostain syystä käydä hänen päälle, koska olin jollain tapaa vakuuttunut, että hän juonitteli minua vastaan ja oli pahantahtoinen juuri MINUA kohtaan, vaikka hän oli laittamassa laskua jonkin tuntemattoman henkilön auton ikkunaan.
Olen tietoinen kaikista näistä ajatuksista, mutta samalla tuntuu, kuin olisin pikku hiljaa menettämässä todellisuudentajuntani, enkä enää edes etenkään työpaikoille kestä sekuntiakaan sitä, että joku tuijottaa tai vilkaisee keittiön toiselta puolelta.
Onko minulle kehittymässä joku psykoosi? Koska muistan ajan, jolloin minulla ei todellakaan ollut mitään tällaisia tuntemuksia ja kokemuksia.
Hei,
kirjoitit hyvin selkeästi ja kuvaavasti ajatuksistasi ja tuntemuksistasi. Hyvä, että lähdit kirjoittamaan tänne! Vaikutat tosi fiksulta kaverilta.
Kuulostaa todella kurjalta tuo mitä joudut kokemaan työharjoittelupaikassasi. Vaikuttaisi siltä, että työpaikan henki ei ole kovin hyvä. Sinä olet siellä opiskelijana ja tuollainen kohtelu kuulostaa epäreilulta ja epäammatilliselta. Kyllä harjoittelijoista tulisi pitää huolta eikä saada heitä tuntemaan itsensä sorsituksi. Valitettavasti joissain työpaikoissa ilmapiiri on huono – saattaa olla kilpailua keskenään, suoranaista kiusaamista ja epäluottamusta ihmisten välillä.
Oletko pystynyt rehellisesti kertomaan työharjoitteluohjaajallesi tai esimiehelle, miltä sinusta tuntuu ja miten koet muiden suhtautuvan sinuun? Entä olisiko sinun mahdollista jutella koulussa opettajan tai opon (oppilaanohjaaja) kanssa ja kertoa hänelle kokemuksistasi tuossa kyseisessä harjoittelupaikassa? Tiedä vaikka jollain muulla opiskelijalla olisi ollut samankaltaisia kokemuksia juuri tässä työpaikassa.. Sinussa ei ole mitään sellaista, mikä oikeuttaisi heitä kohtelemaan sinua huonosti. Jokainen ansaitsee arvostavaa kohtelua ja harjoittelussa/uudessa työpaikassa selkeää opastusta. Naureskelu ja selän takana puhuminen on lapsellista, jos siellä sellaista on.
Kerroit noista aggressiivisista ajatuksista, joita sinulle tulee ajoittain päähän. Mietin, että tekstisi perusteella vaikuttaisi siltä, että joudut patoamaan aika paljon tunteita sisääsi ja harmitella/surra asioita yksin. Vai onko sinulla ketään kaveria tai aikuista, kenelle olet voinut purkaa esimerkiksi näitä huonoja työharjoittelukokemuksia? Nimittäin isojen tunteiden patoaminen sisälle ei ole kovinkaan terveellistä. Jos ikään kuin sulloo kaiken sisälleen, jossain vaiheessa tulee raja vastaan ja tunteet väkisinkin purkautuvat. Olisi parempi, että niitä ikäviä tunteita pääsisi purkamaan tuoreeltaan, hallitusti ja turvallisella tavalla, eli esimerkiksi puhumalla jollekin luotettavalle läheiselle tai ulkopuoliselle. Mitä luulet, voisiko noissa aggressiivisissa ajatuksissa olla kyse jostain tällaisesta? Tuskin haluat aiheuttaa pahaa kenellekään ja aiheuttaa sillä hankaluuksia itsellesi.
Sinulla on tulevaisuus edessäsi, olet hienosti jaksanut suorittaa koulua ja harjoitteluita. Se ei ole itsestään selvää ja saat olla ylpeä itsestäsi! Elämässä saattaa tulla vastaan ihmisiä, jotka eivät ole kannustavia ja käyttäytyvät ikävästi meitä kohtaan, mutta sillä käyttäytymisellä ei ole oikeasti mitään tekemistä meidän itsemme kanssa, vaan niiden törpösti käyttäytyvien kanssa. Jos ihmisellä on hyvä olla itsensä kanssa, niin yleensä silloin ei tahallaan aiheuta toisille pahaa mieltä esimerkiksi kiusaamalla. Eli Sinussa ei ole mitään vikaa.
Mitä ajattelet, jos juttelisit näistä asioista jollekin aikuiselle? Millaiset välit sinulla on vanhempiisi? Entä onko koulussasi terveydenhoitajaa tai psykologia, jolle voisit varata ajan? Kannattaa mieluummin tarttua NYT näihin sinua pelottaviin ja huolestuttaviin ajatuksiin sekä tuntemuksiin eikä odottaa, että paha olo kasvaa suuremmaksi. Panosta itseesi ja tulevaisuuteesi, koska se on arvokkainta ja ansaitset saada apua ja tukea!
Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111, jossa saat jutella nimettömänä, luottamuksella ja ilmaiseksi aikuisen kanssa. Tai käydä juttelemassa Nuortennetin chatissa ma-to klo 17-20.
Paljon tsemppiä sinulle! Muista, ettet ole yksin!
Itse olen tyttö ja kohta täyttämässä 16. Kun näin tämän otsikon, kuvittelin että se olisi minun kirjoittamani, koska olen pitkään harkinnut purkaa omaa ahdistustani siitä että pelkään psykoosin puhkeamista. Kuitenkin ei ollut, joten ajattelin että jaan tämän oman kokemukseni tässä.
Olen elänyt lapsuuden, missä en saanut koskaan näyttää tunteita, minua ei halattu, ei rakastettu, lyötiin ja tukistettiin, huudettiin ja haukuttiin ja koulussa minua on aina kiusattu. Minut kasvatettiin valehtelemaan, koska siten saattoi säästyä selkäsaunalta, jos valhe oli tarpeeksi hyvä. Kehitin lapsuudessani jo muurin itseni ympärille musiikin turvin. Musiikkia kuunnellessani tunnen vajoavani transsiin, kuvittelen itseni eri maailmassa mielikuvitusystävieni keskellä, ja saatan tehdä asioita ihan huomaamattani transsini ajan, kuten teen koulumatkan ihan huomaamattani, ja herään transsista vasta kun istahdan koulun penkille ja vedän kuulokkeet pois korvista. Saatan tehdä asioita, kuten ottaa mukin kaapista, laittaa siihen maitoa ja sitten häipyä ja ihmetellä että kuka on ottanut maitoa. Ja vaikka muut sanovat että minä juuri äsken, en muista sitä millään, enkä pysty juomaan maitoa.
Unohtelen asioita ja mielessäni on selviä ”aukkoja” joiden ajalta en muista mitään. Olen ahdistunut usein ja tunnen vajoavani aina syvemmälle unohdukseen, enkä jaksa enää taistella sitä vastaan. Musta tuntuu että makaan kokoajan sängyssä, enkä oikeasti edes ole siellä missä kuvittelen olevani, että kaikki on vain mielikuvitustani. Yhtäkkiä silmissä saattaa välähtää, ja saatan saada kiinni todellisuudesta. Sitten ote kuitenkin irtoaa ja vajoan takaisin. En tunne kehoani, ja näen itseni täysin erilaisena, kunnes katson peiliin. Omiin silmiin katsominen satuttaa, enkä siis katso kauaa peiliin kerralla. Joskus tuntuu että olen pääni sisällä, vangittuna sinne, ja joku muu ohjaa kehoani. Toisinaan tunnen olevani pelin sisällä, ja silloin saatan tehdä asioita mitä en tavallisesti tekisi, koska minä jotenkin kuvittelen että ”Enhän tämä ole minä, vaan tämä on peli”.
Joskus pelottaa, ja pelkään että vajoan psykoosiin ja menetän kokonaan mieleni kontrollin. [osa tekstistä poistettu] koska ei minulla asiat nyt niin huonosti ole. Lapsuus oli mitä oli, mutta asiat korjattiin ammattiauttajien kanssa. Minut on raiskattu kyllä, mutta sekin kuuluu menneeseen. Olen ollut ns ”todistaja” murhassa (pitkä juttu, en halua selittää) mutta sekin on mennyttä. Minulla ei ole ollut yhtään pitkää suhdetta elämässäni, koska jokainen on haavoittanut minua, enkä uskalla enää ottaa sitä riskiä. Mutta se ei haittaa minua taukoamatta.
Välillä kun saan paniikkihäiriöitä, joskus tuntuu että HALUAN niitä. Ettei ne olekkaan aitoja. Keskustelen itseni kanssa taukoamatta päässäni. Välillä kuvittelen että keskustelen kameran kanssa, että kamera kuvaa minua ja kerron itsestäni. Käyn jatkuvasti läpi eri monologeja päässäni ja välillä se on jopa ahdistavaa. En pysty ajattelemaan mitään ilman että kyseenalaistan asian, kuten tällä hetkellä kyseenalaistan sitä että mistä nämä tiedot olen muka keksinyt, että valehtelenko minä itselleni, onko tämä epätodellisuutta. Välillä kirjoittaessani alan ajattelemaan että ”enhän minä noin ole ajatellut, miksi siis kirjoitan näin?”, mutta olen pohtinut, että se ehkä johtuu siitä että kirjoitan asioita alitajuisesti, vähän niinkuin transsissa välillä. Suvussani kiertää skitsofrenia, ja olen ajatellut tätäkin vaihtoehtona. Minusta tuntuu, että sisälläni on vähintäänkin 70 eri persoonaa. En ole samana päivänä sama henkilö.
Toisinaan minä näen oikeasti kuvanauhoja menneisyydestä. Ja yleensä nämä ovat huonoja muistoja, kuten minä peloissani kyyryssä lattialla 8vuotiaana, kun äitini käsi on ojennettuna ilmaan, valmiina lyömään yhä uudelleen. Jotkut asiat, kuten veljeni kiljunta joskus herättää muiston, missä minä kiljun armoa. Asiat ovat pelottavia, ja joskus pidän itseäni täysin hulluna. Katseeni lasittuu usein, ja saatan istua tunti kaupalla paikoillani, etten ajattele mitään. Tuntuu pelottavalta. Ajatukset tuntuvat välillä sumentuvan ja tykyttelevän sumeana ja kirkkaana kuin sydän. Välillä näkökenttänikin sumenee samaan tapaan. Olen muka näkeväni, mutta kuitenkin kaikki on sumeaa. Kuten ajatuksetkin. Olen koittanut tästä tehdä kirjettä tänne nuorten nettiin, mutta postilaatikot ovat täynnä. Postaan siis tekstin muille luettavaksi. Ehkä se helpottaa muiden ajatuksia ja joku saattaa jopa tuntea samankaltaisuutta.
Moikka.
Olen pahoillani siitä, mitä olette joutuneet kokemaan. Suosittelen tämän keskustelun aloittaneelle työterveyslääkäriä, joka voi ohjata sinut terapeutin luo. On erittäin tärkeää käsitellä näitä asioita alan ammattilaisen kanssa. Terapiasta on apua, kun uskallat avautua. Avautua voi pikkuhiljaa. Mutta mitä nopeammin se tapahtuu, sen nopeammin saat apua.
Tyttö 16 v.
ta yhteyttä koulukuraattoriin tai terveydenhoitajaan. Hän voi ohjaa sinut oikean terapeutin luokse.
Voimia teille! Ja kertokaa, miten terapia tehoaa. Itse olen saanut siitä todella hyvän avun. :) toivon samaa teillekin.
Olen erittäin kiitollinen hyvästä neuvosta, mutten voi noudattaa sitä. Olen käynyt jo nelisen vuotta terapiassa mutta ajatukseni ollaan tyrmätty, tai niitä ollaan vähätelty. En useinkaan löydä sanoja tunteilleni, ja ne tuntuu töksähtäviltä ajatuksilta. Toisinaan en tunne edes halua avautua kenellekkään näistä, sillä jotenkin tunnen itseni vahvemmaksi kun en kerro. En tarvitsisi edes ammattiapua koska minulla on erittäin hyvät perhesuhteet nykyisin, ja voisin kyllä kertoa tämän, ja saattaisin jopa saada selityksen siihen koska suvussamme pyörii yhtä ja toista ongelmaa. Kuitenkaan minulla ei ole toistaiseksi ollut halua tehdä aloitetta. Ristiriitaista ajatella niin että kaipaisi apua tilanteeseen, muttei halua kertoa tilannetta. Mutta siltä se tuntuu vain.
Mä oon 10v. [osa tekstistä poistettu] Mä nään paljon harhoja ja paljolla mä tarkotan et nään niitä miltei joka päivä. Mä suutun tosi helposti ja siks mulla on epämukavaa koulussa. Mua ahdistaa ihmisten lähellä ( joka ei oo kivaa koska mun paikalle tullaan joka päivä koulussa).[osa tekstistä poistettu] Musta tuntuu et kaikki vaan puhuu musta pahaa ja nauraa mulle salaa eika kukaan tykkäis musta. Mitä mä teen?
P.S
Tosi harmi et teistä tuntuu tolta!
Hei nimimerkki joku tyyppä.
Kiitos kun kirjoitit. On rohkeaa ja tärkeää, että jaat näitä mietteitä.
Ymmärsin viestistäsi, että näet harhoja useastikin. Tämä ei varmastikaan ole miellyttävä kokemus mutta siihen on olemassa apua. Oletko kertonut harhoistasi vanhemmillesi tai jollekin muulle turvalliselle aikuiselle? Voit myös käydä kertomassa olostasi esimerkiksi koulun terveydenhoitajalle. Hän osaa varmasti auttaa sinua. On hyvin tärkeää, että kerrot tilanteestasi, jotta saisit apua.
Kerroit myös, että koet että sinusta puhuttaisiin pahaa eikä kukaan välittäisi sinusta. Onpa surullista kuulla, että koet tilanteesi näin. En kuitenkaan usko, että kukaan ei sinusta välittäisi. Sinulla on varmasti ympärilläsi monta ihmistä, jotka haluavat sinua auttaa ja tukea. Oletko kertonut ajatuksistasi jollekin? Uskon, että jos kertoisit, monetkin ympärilläsi haluaisi kumota nämä sinun mietteesi ja sen sijaan kertoa, että välittävät sinusta. Olethan lähimmäisillesi hyvin tärkeä!
Kerrot vielä, että ahdistut ihmisten lähellä ja että paikallesi tullaan joka päivä koulussa. Onpa kurjaa, että koet näin. Sinulla on kuitenkin oikeus itse päättää miten lähelle päästät ihmisiä, joten jos koet, että ympärilläsi olevat ihmiset fyysisesti tulevat liian lähelle voit hyvin heille siitä huomauttaa.
Toivon todella, että rohkenet kertomaan tilanteestasi ja ajatuksistasi jollekin turvalliselle aikuiselle. Aikuinen voi olla vanhempasi, koulun terveydenhoitaja tai esimerkiksi kuraattori. Jos kertominen tuntuu sinusta hankalalta voit aina käyttää esimerkiksi Huoli puheeksi lomaketta (https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/huoli-puheeksi-lomake/) apunasi.
Uskon, että kaikki tulee järjestymään, kunhan uskallat hakea ja ottaa apua vastaan. Olet sen arvoinen!
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Olen 15v tyttö ja minä pelkään että sairastan skitsofreniaa. Minulla on pitkä kiusaamis kokemus kuusi vuotiaasta saakka ja jos näen jonkun kenen tiedän kiusaavan minua ajattelen automaattisesti että he puhuvat minusta pahaa. Minulle tulee pakko oireisesti ahdistavia ajatuksia kuten entä jos joku on myrkyttänyt ruokani entä jos sairastun skitsofreniaan joskus jos en ole jo nyt sairastunut. Kaikki ahdistavat ajatukset yleensä on semmoista ”entä jos”. Skitsofrenian pelko ja ahdistuneisuus alkoi silloin kun näin pikku siskoni katsovan ohjelmaa nimeltään mädät omenat joissa on skitsofreenikko naisia. Nämä klipit järkyttivät ja aloin pelkäämään asiaa omalle kohdalleni. Pikku hiljaa ahdistavat ajatukset alkoi nousemaan ja jokainen tuntuu viittaavan skitsofreniaan. Tahtoisin kuulla vastaukset näihin kysymyksiin:
1. Olenko sairastunut skitsofreniaan
2. Onko skitsofrenia harvinainen
3. Mitä tämä voisi olla. Täytyy ottaa huomioon että minulla on aistiyliherkkyys joka vaikuttaa jokaiseen aistiin ja olen ollut aina herkkä lapsi
Hei Santsku,
Kiitos, kun rohkeasti jaoit ajatuksiasi tänne!
Ensinäkin haluan sanoa, että olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan kiusaamista noin pitkään. Kiusaaminen saattaa usein olla kiusaajalle keino purkaa omaa pahaa oloaan. Se on aina väärin ja siihen tulisi puuttua aikuisten toimesta. Pitkään jatkumisen kiusaamisen myötä on ymmärrettävää, että mieleen saattaa tulla ajatuksia, että nyt tuo sama henkilö varmasti puhuu taas pahaa minusta, vaikka ei voikaan tietää, mistä toinen puhuu.
Kerroit myös, että sinulle tulee pakko-oireisesti ahdistavia ajatuksia ja pelkäät sairastuvasi skitsofreniaan. Mainitsit, että nämä alkoivat silloin, kun näit ohjelman, jossa kerrottiin skitsofreniaa sairastavista naisista. Monenlaiset ohjelmat voivat vaikuttaa mieleen ja aiheuttaa jälkikäteen ahdistavia ajatuksia tai pelkoja.
Kysyit kysymyksiä, joihin toivoit saavasi vastauksia, mutta valitettavasti en osaa antaa niihin vastausta, koska en ole terveydenhuollon ammattilainen. Ahdistuksesta ja peloista huolimatta sinussa ei ole mitään vikaa. <3 On kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että ahdistavien ajatuksien ja pelkojen kanssa ei jäisi yksin, vaan niistä puhuisi jonkun turvallisen ja luotettavan aikuisen kanssa. Miltä sinusta tuntuisi puhua ajatuksistasi jonkun läheisen aikuisen kanssa?
Ahdistuksesta ja peloista on hyvä jutella myös esimerkiksi koululla terveydenhoitajan kanssa. Nyt, kun kesäloma on alkamassa, myös paikkakuntasi terveysasemalta voi saada apua. Ammattilaisilta saat tukea ahdistukseen ja pelkoihin sekä he osaavat paremmin vastata skitsofreniaan liittyviin kysymyksiin.
Meillä Nuortennetissä on myös ilmainen Lasten ja nuorten puhelin (p. 116 111) sekä chat ja nettikirjepalvelu: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/ Palveluissamme pystyt anonyymisti juttelemaan ihan mistä aiheesta tahansa.
Ahdistaviin ajatuksiin ja pelkoihin on mahdollista saada apua, joten ethän jää yksin!
- Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä