Mistäköhän sitä alottaisi edes kertoilemaan..
no olen 15-vuotias tyttö ja ylpeänä voi sanoa selvinneeni yli masennuksesta ja anoreksiasta. Kun sairastuin masennukseen aloin pelkäämään yöllä, valo ei auttanut siihen kuten normaalisti pimeän pelkoon. Enkä minä nyt oikeastaan pimeää pelännytkään, vaan tunsin oloni niin suojattomaksi ja haavoittuvaiseksi öisin. Valvoin öitä, jopa monia öitä putkeen kuolemanpelon takia, vaikka minulla oli jo tuossa vaiheessa unilääkkeet hommattu. Masennuksen hälvetessä, alkoi myös yöllinen pelkoni katoamaan, ja lopulta katosikin kokonaan. Nyt jo 7 kuukautta noin suunnilleen olen nukkunut yöni tyytyväisenä pelkäämättä. Nyt kuitenkin noin kuukausi sitten aloin ehkä hieman yli ajattelemaan joitain asioita, ja yöt ovat alkaneet tuntua jopa joskus hulluilta. Viimeisen viikon (7päivän) aikana olen nukkunut tasan 4 ja puoli tuntia yhtensä (pidän unipäiväkirjaa joten tiedän tunnit aika tarkkaan). En ole saanut nukutuksi sillä minua pelottaa aivan kauheasti, enkä oikein edes tiedä mikä, en usko että tuo pelkästä pimeästä johtuu.
onko tämä normaalia, ja voiko se jotenkin liittyä aikaisempaan masennukseeni vaikka siitä on jo kauan aikaa ja mitä tälle voisi tehdä? Ja kysymys johon ehkä pelkään saada vastausta; voiko tämä tarkoittaa sitä, että masennukseni alkaisi hiipiä takaisin?
Olen tässä jo itseasiassa ihan uniongelmieni paluun jälkeen alkanut miettimään, että voisiko minulla olla mahdollisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kuitenkin oireet jokseenkin täsmäävät.. Ja syy miksi oikeastaan osasin juuri tätä epäillä, on koska omassa suvussani, äitini sisarella sekä veljellä, ja ymmärtääkseni myös mummollani tämä kyseinen sairaus on.
Ja vielä on muutama asia joita olen kovasti ihmetellyt.
Olen saanut tällaisia ihmeellisiä kohtauksia aina silloin tällöin, nykyään itseasiassa aika usein. Kohtaus alkaa yleensä sillä, että minua huimaa jonka mentyä ohi en enää saa happea kunnolla. Sitten rupean itse sitä tajuamattani tärisemään ja itkemään, kaverit vain ovat kertoneet että tärisen aina kuin hullu. Kipu tuon kohtauksen aikana on sietämätöntä, raastavaa ja oikeasti sanoin kuvaamatonta. Tuntuu siltä kuin joka ikisen ruumiinosan ympärillä olisi piikki-sähkölankaa joka vain puristuu tiukemmalle. Ja kauheintahan tässä on se että en kykene puhumaan, en edes kiljumaan kivusta, ja tottakai kaikki ympärilläni kauhistuvat tätä ja höösäävät ympärilläni, jolloin kohtaus vain pahenee ja pitenee. Olen huomannut että tiettyjen ihmisten läsnäolo saattaa joskus edesauttaa sen ohi menemistä. Ja mitä nyt olen seurannut niin todella usein nämä tulevat, joko suuressa porukassa tai paineen alla.
Olen sanonut äidilleni tästä, joka epäilee lieviä ahdistuskohtauksia. Mutta voin sanoa että jos nämä on lieviä niin keskipahaan jo kuolee. Itse en oikein tiedä mitä tästä ajatella.. Äidilläni itsellään on ahdistuneisuus häiriö, johon hän syö lääkkeitä, mutta minulla ei ole hajuakaan mitä tämä voisi olla.
Jos nyt satun jotakin mieliala häiriötä sairastamaan, onko minun mahdollista saada hoitoa vanhempieni tietämättä ja mistä voisin hakea apua?
mahdollisimman nopea vastaus olisi mahtava..
Heippa!
Olet tosiaankin selättänyt isot haasteet elämässäsi jo nuorella iällä. Varmasti nykyiseen oloosikin löytyy apua ja pystyt selättämään myös nämä haasteet!
On vaikea sanoa, mistä univaikeudet ja kohtaukset aiheutuvat. Varmasti lääkäri osaa vastata kysymykseesi parhaiten. Mietinkin, että oliko sinulla aiemmin jokin hoitotaho? Olisiko sinun mahdollista kääntyä sen puoleen nytkin? Tuo määrä unta, jonka olet viimeisen viikon aikana saanut, on tuskallisen vähän. Ajattelen, että siihen olisi tärkeää saada apua pikimmiten.
On hyvä, että olet jonkun verran pystynyt puhumaan äitisi kanssa noista kohtauksista. Ajatteletko, että hän huolestuisi, jos sinä juttelisit enemmänkin viime aikaisesta olostasi? Kannustaisin sinua juttelemaan avoimesti äidillesi ja pyytämään häntä varaamaan sinulle ajan lääkärille, mutta – jos et missään nimessä halua kertoa äidillesi/vanhemmillesi, niin on toki mahdollista, että varaat ajan itsekin omasta terveyskeskuksestasi tai sieltä, josta mahdollisesti olet saanut apua aiemminkin. Jos saisit pitemmän hoitosuhteen jonnekin, en osaa varmaksi sanoa, että sieltä ei edellytettäisi yhteistyötä vanhempiesi kanssa. Tiedän kuitenkin, että monella nuorella on hoitokontakti ilman vanhempien osallistumista tai edes tietämystä. Jos kerrot ja perustelet hoitavalle taholle, miksi et halua vanhempiesi tietävän ja he näkevät, että sinun olisi tärkeää saada apua/hoitoa, niin uskoisin, ettei se olisi este.
Toivottavasti saat pian nukuttua ja olosi lähtee paranemaan!
Voimia ja mahdollisimman hyvää kesän jatkoa!
Mainitsot kuolemanpelon etkä pysty nukahtamaan kun ajattelet sitä? Heitän nyt aivan hatusta mutta onko niin että pelkäät nukahtavasi ilman että heräät enää? Itselläni oli aikanaan pienempänä semmoinen pelko että nukahdan ja kuolen nukkuessani niin etten edes tiedä hävinneeni maailmasta. Halusin (ja haluan vieläkin) kuolla niin että olen tietoinen siitä että se tapahtuu ja siksi pelkäsin öitä ja nukkumista. Ei se ollut pimeä tai mikään vastaava vaan se ajatus loputtomasta tiedottomuudesta joka vaivasi…
En tiedä osuuko tuo lähellekkään sitä mistä sinä puhuit mutta sen verran voin sanoa että se todennäköisesto hälvenee ajan kanssa. :)