Onko normaalia eristää itseään muista?
En tiedä mistä tämä johtuu, mutta on yhtäkkiä kaikki muuttunut.
Vielä viimevuoden lopulla olin vihdoin sosiaalisesti aktiivinen, vietin aikaa kavereiden kanssa ja juttelin niille joka päivä. Halusin olla heidän ympärillä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Perheenkin kanssa vietin enemmän aikaa, pelasin lautapelejä, juttelin ja katsoin leffoja heidän kanssa. Se oli kivaa, kai. Uskalsin osallistua juttuihin ja kertoa omaa mielipidettä.
Nyt on siirrytty yläasteelle, ja asiat ei enää näin olekaan. Olen ihan huomaamattani alkanut eristää itseäni minulle läheisistä ihmisistä. Kaverien kanssa olo tuntuu nyt velvollisuudelta, eikä ollenkaan huvittaisi olla niiden kanssa vaikka he eivät minulle mitään tehneetkään. Kaveriporukassa on kyllä yksi henkilö, jonka ympärillä mulla on epämukava olo eettisten näkökulmien takia. En enää halua avata suutani muiden ympärillä, kun kysytään jotain saan vastattua vain vaimean ”Mhm” tai ”Joo”. Kavereillekaan en enää halua puhua, olen vain suuren osan ajasta hiljaa. En tänään kyennyt osallistumaan tukaritunnin ryhmäleikkeihin, joten ope vei minut ja yhden toisen ujon tytön koulukirjastoon lukemaan jotain kirjaa. En viitsi puhua muille luokkalaisille kauheana, ja ahdistaa olla metrin etäisyydellä niistä. On aivan kauheaa kun mennään luokkaan ja kaikki koittaa ängetä ovesta heti, joten jään vain tuijottamaan kunnes kaikki muut ovat luokassa. Viestit ahdistaa, on hirveää ajatella että joku toinen odottaa minulta vastausta. En edes tajunnut, mutta olen mykistänyt melkein kaikki yhteystietoni, sillä en halua vastata viesteihin. Käyn kyllä aina katsomassa viestit, mutta en useasti vastaa pariin päivään tai ollenkaan. Yhtäkkiä en enää kykenekään lähettämään mielestäni hauskoja videoita kavereille. Kaikki tää pelottaa ja ahdistaa. Haluan koulussa olla yksin, enkä enää seuraile kavereitani ympäriinsä, menen omaa tahtia enkä jää odottamaan. En enää näytä heille, kun lukemassani kirjassa tapahtuu jotain huvittavaa, tai kerro heille mitä ajattelen.
Mulla on aina ollut vaikeuksia sosiaalisten tilanteiden kanssa, mutta tuntuu että se on nyt pahentunut. En ole moneen vuoteen kyennyt käymään kaupan kassalla, koska pelkään kassatyöntekijöille puhumista niin tajuttomasti. Käyn kirjastossa vain omatoimiajalla, koska inhoan työntekijöitä jotka moikkaavat kun tulet sisään. En osaa kertoa kuulumisia sukulaisille, ja joka sukutapaamisessa olen ignoorannut ne jotka kyselevät miten menee. En ole hyvä kehujen kanssa, en osaa antaa niitä tai ottaa niitä vastaan. Koulun käytävien melu ahdistaa niin paljon, että ylikuormitun ja päädyn istumaan mytyssä silmät kiinni kädet korvilla. En osaa vastata kun ihmiset kysyvät jotain, ja joko ignooraan heidät tai mutisen ”En mä tiedä” vaikka tietäisinkin vastauksen. Pari- ja ryhmätyöt ahdistaa, ja annan aina muiden johtaa, seuraan vain itse perässä. Kuraattoreita ja psykologeja inhoan, en kykene puhumaan niille. En myöskään koe kauheana empatiaa muita kohtaan, eikä minua ole kiinnostanut kun sisko yritti itsemurhaa, pappa melkein kuoli leikkauksessa ja kaverin koira lopetettiin, jatkoin vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, en välittänyt heistä. Fyysistäkään kontaktia en siedä, ylikuormitun ja ahdistun kun joudut kätellä tai halata jotakuta.
Onko normaalia toimia näin, vai pitäiskö mun mahdollisesti hakea apua tän asian kanssa?
Hei MangoPepsi,
Onpa hienoa, että päätit kirjoittaa ajatuksesi ja tunteesi sanoiksi ja lauseiksi – toivottavasti jo sen auki kirjoittaminen keventää vähän oloasi. Kuvaat koskettavasti syvää ulkopuolisuuden kokemustasi, jota olet alkanut tuntea syksyn aikana yläkouluun siirryttyäsi. Aikaisemmin olet nauttinut kavereiden ja läheisten kanssa olosta, nyt sosiaaliset tilanteet niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa ovat alkaneet tuntumaan entistä vaikeammilta ja ahdistavimmilta. Pohdit, onko tämä normaalia vai pitäisikö sinun hakea apua.
Kuvaamasi ajatukset ja huolet kuuluvat useimpien ikäistesi elämään, kun yhtäkkiä mieli ja keho alkavat valmistautua irtautumaan lapsen maailmasta kohti nuoruutta ja aikuisuutta. Alkava murrosikä sekä siirtyminen yläkouluun ovat tuoneet elämääsi monia mullistuksia. Aikaisemmin luontevilta tuntuneet asiat, kuten fyysinen läheisyys perheen kesken tai hassuttelu kavereiden kesken, voi tuntua yhtäkkiä ahdistavalta tai vaivaannuttavalta. Nuoruusiässä tulemme yhtäkkiä hyvin tietoisiksi itsestämme ja samalla epävarmuus omasta olemisesta ja toisaalta huoli muiden mielipiteistä kasvaa. Lisää asiasta voit lukea täältä https://www.nuortennetti.fi/mieli-ja-keho/murrosika/tunteiden-kuohuja/
Mikäli sinua kuitenkin huolettaa omat ajatukset ja eri tilanteissa nouseva ahdistus saa otetta elämässäsi, kannattaa ehdottomasti jutella asiasta lähipiirin kuuluvan aikuisen kanssa. Voisitko ajatella meneväsi juttelemaan esimerkiksi koulun terkkarin tai kuraattorin kanssa? Myös Lasten ja nuorten puhelimessa (p. 116 111) ja chatissa voit jutella meille mistä tahansa asiasta nimettömästi ja luottamuksella, vuoden jokaisena päivänä.
Mitkä asiat elämässäsi antaa sinulle rauhaa ja hyvää mieltä tällä hetkellä? On täysin ok vetäytyä omiin oloihin, jos isot kaveriporukat tuntuvat kuormittavilta tällä hetkellä. Voisiko musiikin kuuntelu, urheilu, kävely tai vaikka kirjan lukeminen auttaa rauhoittamaan mielesi? On viisautta kuunnella omaa jaksamistaan ja omia tarpeitaan kuin myös avun pyytäminen silloin, kun oma olo huolettaa.
Lämpimin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä