Moi. Oon nyt 16-vuotta täyttänyt. Oon kirjottanut tänne useamminkin olostani, oikeastaan tosi usein. Mun kirjoituksia täällä on varmaan lähemmäs 40. Mä pyydän anteeks että teen taas uuden, mutta en tiedä miten muutenkaan purkaisin oloani.
Oon sairastanut pitkän masennuksen tosi nuorena. Mulla on paljon traumoja mun lapsuudesta, ja kaikesta muustaki ajasta. Mulla on sairauksii aika paljon, osa ihan henkisiä vain. Mun masennus kesti pitkään, monta vuotta. Vasta nyt vähitellen oon alkanut pääseen pois sen luota.
Kaikki oli ihan mahtavaa kun ns ”paranin”. Nyt vuosi ton ihmeen jälkeen mua on alkanu jälleen painaa. Se alkoi ennen joulua, joten kuvittelin sen olevan pimeästä johtuvaa masennusta. Keväällä aattelin et se on kevätmasennusta. Nyt ku kesä on aluillaan (vaikka huonot säät ei sitä ehkä myönnäkkään) oon yhä edelleen vaipunut syvälle kuoppaan. Nyt en edes tiedä, miksi. Mua vaan masentaa ja itkettää[osa tekstistä poistettu]
En voi tehdä sitä, koska tiedän että se satuttais muita. Nyt en oo ees kertonut kellekkää tuntemuksistani, joten tiedän että ne syyttäis itteensä tyylillä ”olis pitänyt nähdä hänen paha olonsa”. Kuitenki totuus on, etten halua edes näyttää kellekkään pahaa olooni ees. Mä tunnen itteni niin runnelluks ja petetyks nykyisin, etten enää halua luottaa kehenkää. Ja mitkään ”kyllä se siitä”, tai ”Kohtaa pelkosi”, puheet ei tuu auttaan. Oon päättänyt niin etten enää halua luottaa kehenkään. Tunnen itteni paremmaks ihmiseks, jos en hiisku mun olosta kellekkään.
En myöskään voi tehdä sitä, sillä uskon jumalaan ja uskon, että se loukkais häntä että heitän kaivoon elämäni. Hänhän on sen mulle suonut. Kuitenki musta tuntuu näidenki ajatusten jälkeen, että mä oon sisältä kuollut. Mikään ei herätä mun mielenkiintoo, ja kaikki tuntuu vaan suorittamiselta. Pelkkä sängystä ylös nouseminen tuottaa kauheet paineet, jotka puran mun perheeseen huutamalla.
Mä oon vaan nii väsynyt ja tunnen itteni ihan puhki kuluneeks. En saa ikinä omaa rauhaa, ja kaikki aina toimii niin kuten mä en haluais. Jotenki oon kyllästynyt, kaikkeen. En jaksais enää. Pakotan itteni muiden vuoksi, mutta onko sekään oikein? Tää tuntuu nii epäinhimilliseltä…
Hei,
ei haittaa ollenkaan, että olet kirjoittanut usein. Hyvä, jos siitä on edes vähän apua, kun saat purkaa tunteitasi. Olen mahdollisesti vastannut viesteihisi aiemminkin, mutta haluan jälleen vastata, koska minusta pitkään jatkunut (uudelleen palannut) masentunut mielialasi kuulostaa huolestuttavalta.
Masennushan on siitä katala, että se saattaa uusiutua. Voi kuitenkin olla, että jos sitä vastaan jaksaa jälleen taistella – hakea apua, puhua, tukeutua lähellä oleviin ihmisiin – niin sen saattaa selättää jopa nopeammin, kuin edellisellä kerralla.
Toivon, ettet koe pahan olon palaamisesta syyllisyyttä ja siksi koe sen vuoksi vaikeaksi puhua jälleen läheisillesi? Nimittäin et ole millään lailla syyllinen aiempaan masennukseesi etkä myöskään sen mahdolliseen paluuseen. Et ole millään lailla epäonnistunut, vaan kuten sanottu – masennus on sairaus. Uusiutumisen riski on sama myös fyysisissä sairauksissa, kuten esimerkiksi syövässä. Syitä ei kannata miettiä, vaan enemmänkin yrittää keskittyä siihen, että hyväksyy tilanteen ja tekee kaikkensa muuttaakseen sen taas paremmaksi. Onnistuit aikaisemmin, joten miksi et nytkin?
Uskoisin, että sinun saattaisi olla helppo saada jälleen apua vaikka samaa kautta, kuin viimeksikin. Oliko sinulla joku hoitotaho pitempään? Lääkäri, jota tapasit? Tai psykologi? Voisitko jutella vanhemmillesi/vanhemmalle ja kertoa, että pelkäät masennuksen olevan palaamassa.. tai jopa palanneen? He voisivat varmasti, ja etenkin haluaisivat, auttaa sinut jälleen avun pariin.
Masennuksesta ja synkistä ajanjaksoista voi selvitä. Sinulla on siitä itselläsikin kokemusta. Kun on sinun elämästäsi kyse, niin sen eteen kannattaa tehdä kaikkensa! Älä siis pidä kaikkea sisälläsi, vaan puhu läheisillesi ja uskalla jälleen pyytää apua!
Rohkeutta, jaksamista sekä halauksia!