Oudon linnun lento. ( rönsyilevä ja raskasaiheinen? essee )
Hei.
Onko normaalia, jos tuntee olevansa joukosta täydellisesti?
On kai, mutta kuitenkin.
Pienenä minua ei tämä oikein haitannut, pysyin vain yleensä poissa näkyvistä..ehkä. En muista.
Mutta nyt.. ei.
Olen ehkä hieman kyllästynyt luokkatovereideni päivityksien katsomiseen, ja toteamaan että ”jaha, siinä taas he menevät.
He menevät mielellään kaupungille, minä kartan ulkomaailmaa peloissani.
He ovat vihaisia koska he ovat kotiarestissa, minä huokaan helpotuksesta.
He ovat ärsyttäviä minun näkökulmastani.
Minä olen kyllästynyt siihen etteivät he ymmärrä.
Kukaan ei ymmärrä.
En halua puhua.
Kaikki muu maailma odottaa minun olevan juuri sellainen, mitä minä en ole.
En halua halauksia, en kehuja.
Kosketus ahdistaa minua.
Kuuma, kylmä.
Karheat, pienet, paljastavat, tiukat vaatteet.
Äänet.
Nauru.
Ihmiset.
Minulta odotetaan kaikenlaista, mielentervedeni korjaamista, hyvänä ystävänä olemista, mallioppilaana opiskelemista, ahkeraa harrastukseni harjoittelua, ynnä muuta.
Ei.
En pysty.
Olen koko elämäni rakentanut seinää.
Olen tehnyt huonoa jälkeä, ja nyt seinä halkeilee, murtuu.
En ihaillut vanhempiani, en halua tavata sielunkumppaniani, en halua ystäviä, en seuraa trendejä, en halua puhua, en halua että kosketat minua, en halua että tulet lähelleni, en halua tehdä arkeasi paremmaksi, en halua kuulla kuinka sinulla on se juuri oikea ”bff”.
En haluaisi olla tälläinen, ja haluan olla tälläinen.
En halua apua. En halua puhua siitä. Sulje suusi, olisitko kiltti, sanasi vain pahentavat.
Ongelmani on painettu villaisella.
Aggressio on premenstruaalioireyhtymää,
huolet johtuvat ruutuajasta, kun yritän näyttää mitä minä oikeasti tunnen, siihen vastataan : Et sä yleensä tommonen oo. Kyl se menee varppina ohi. Hätiä mitiä. Miksetsä osaa pitää enää hauskaa, oot tommonen vaan.
Minä olen vain tuollainen.
Sellainen tiukkapipoinen noita – akka, joka vihaa lapsia, kärsii atooppisesta ihottumasta ja muista ongelmista.
Kaikki yritykset ”parempaa minua” kohtaan ovat epäonnistuneet.
Olen jumissa.
Olen pahasti jumissa.
En pysty edes ajattelemaan ensi kouluvuotta.
[osa tekstistä poistettu]
Hei.
Kiitos viestistäsi. Olet kirjoittanut taitavasti ja hyvin kuvailevasti aiheista, joiden tulkitsen olevan sinun ajatuksiasi tämänhetkisestä tilanteestasi.
Esseestäsi aistin yksinäisyyden tunteen, muiden ihmisten odotukset, sekä kokemuksen, siitä että pitää olla yksin vahva ja pärjäävä, mutta että seinä, jota olet rakentanut koko elämäsi, on nyt alkamassa murtua. Sinulla on varmasti ollut raskasta ja ymmärrän hyvin, että alat tuntea, että olet jumissa varsinkin, jos koet, että muut eivät ota sinua tosissaan.
Kirjoitit, että sinun ongelmiasi on painettu villaisella. Onpa kurja kuulla, että sinulla on tämänlainen kokemus, se ei todellakaan ole oikein. Joskus ihmiset vähättelevät toisten huolia, koska eivät itse tiedä miten käsitellä asioita tai siihen liittyviä tunteita ja olettavat asian poistuvan, kunhan antaa jonkun nopean neuvon. Tämä ei varsinkaan aikuiselta ole suotuisaa käytöstä. Sinua olisi pitänyt kuunnella ja sinut olisi pitänyt ottaa tosissaan. Jos ihmisiltä saa paljon väheksyviä kommentteja omaan tilanteeseen liittyen lannistaa se usein ihmistä jatkamasta avun hakemista. Älä kuitenkaan anna periksi vaan kerro huolistasi ja murheistasi kunnes joku ymmärtää ja haluaa kuunnella ja auttaa sinua. Sinä olet tärkeä ja ansaitset saada apua.
Kenenkään ei tarvitse jaksaa kantaa kaikkea taakkaa yksin. Olisi tärkeä, että myös sinä löytäisit jonkun, joka voisi auttaa sinua kantamaan huoliasi yhdessä kanssasi. Henkilö voi olla vaikka ystävä, perheenjäsen, sukulainen tai vaikka kuraattori tai kouluterveydenhoitaja. Jos koet, että on vaikea puhua tai pelkäät, että asiasi taas painetaan villaisella, voisitko kenties näyttää kirjoittamasi esseen valitsemallesi henkilölle? Olet todella hyvin osannut kuvailla tilannettasi ja uskon, että henkilö osaa ottaa sinun huolesi tosissaan. Jos kirjoittaminen tuntuu sinusta luontevalta, kannustan sinua jatkossakin purkamaan tunteitasi tällä tavalla.
Voit myös olla meihin yhteydessä Lasten ja nuorten puhelimeen (suomeksi 116 111 och på svenska 0800 96 116) tai kirjoittaa meille kirjeen. Yhdessä voimme pohtia tilannettasi ja miettiä mahdollisia ratkaisuja.
Älä jää huoliesi kanssa yksin, apua löytyy varmasti, kunhan jaksaa sinnikkäästi sitä hakea. Olet jo rohkeasti ottanut askeleen siihen suuntaan, jatka näin. Ja muista, että olet hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olet.
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjä