Olen päättänyt. Aijon tehdä ehkä elämäni rankimman ja (minun kohdallani)vaikean päätöksen. Aijon kertoa kuraattorille mun suoraansanottuna paskasta elämästä. Tiedän, etä se on tavallista, mutta se, mitä kerron, ei ole mikään helppo asia. tiedän myös,mihin se johtaa. Minut ja siskoni laitetaan joko lastenkotiin tai sijaisperheeseen. Tieto siitä tekee tästä asiasta vaikean päätöksen. Toisaalta olen iloinen. ei enää ikinä sitä samaa helvettiä. Nuorin siskoni on vielä nuori. Alle 1v. Hän ei tiedä vielä asioista ja toivon, ettei hän ikinä joudu kokemaan niitä. Mutta silti aina kun isäni menettää malttinsa, pienen siskoni silmissä paistaa ymmärrys. Jotain pahaa tapahtuu.
Se millainen suhteeni on vanhempiini, on kauhea. He ovat minulle vain kaksi ihmistä, joitten luona asun ja joilta saan joskus ruokaa. eräs lapsuuden muisto: isäni tukistaa minua. menen sen jälkeen itkien äidin luokse ja hän katsoo minua pahasti ja sanoo: olisit totellut ja lopettanut itkemisen. olin tuolloin käpertynyt nurkkaan itkemään, olin niin peloissani. Kysynkin, teenkö oikein kun kerron asiasta kuraattorille?
Mä en oikeen tiiä noist kuraattoreista mut jotkut sanoo et ne on vähä kusipäitä ja levittää tietoo muille. Omalla kohdalla mulla on psykologi jolle kerron mutta jos sulla ei ole sellasta luotettavaa henkilöä niin sun on pakko yrittää. Voit myös soittaa lastensuojeluun.
Sosiaaliviranomaiset ei aina ymmärrä tai tee niin kuin heidän pitäisi. Joten voi olla että joudut asumaan vielä vanhempiesi kanssa. Voimia sinulle <3
kerroppa lisää tuosta ”paskasta elämästäsi”. Luulempa ettei toi tukistamiskohtaus riitä :D Jokaista meistä on varmasti tukistettu lapsena. minuakin.
