Varotan et tästä tulee tosi sekavaa tekstiä, kun en oikeen tiiä ittekkään mitä kaikkee on meneillään.. Mutta joo, jos nyt alotan!!
Mulla on ollu n. 12-vuotiaasta lähtien itsetunnon kans kauheita ongelmia, oon aatellu et oon kauhee läski enkä osaa mitään.. Kun menin yläasteelle, tuntui siltä, että kaikki muut ovat niin laihoja ja kauniita, mutta itse olen ällöttävä, läski ja ruma (ja en siis oikeesti ole koskaan ollut ylipainoinen, vaan ihan oikeasti normaalipainoinen, pienempänä myös alipainoinen). Kun olin kahdeksannen luokan terveystarkastuksessa, olin laihtunut tietämättäni vähän. Kaikki kyselivät heti, että laihdutanko, kun en käynyt koulussakaan koskaan syömässä (en ole koskaan pitänyt kouluruuasta ja kun yläasteella ei ollut pakko mennä syömään niin se jäi kokonaan pois). Sitten kun kaikki kyselivät sitä, ajattelin, että he kysyvät sitä koska olen niin lihava, että minun pitäisi laihtua. [osa tekstistä poistettu] Nyt myöhemmin olen tajunnut, kuinka huono olo minulla oli tuolloin, mutta kun liikuin, se auttoi. Sitten kuitenkin ystäväni alkoivat huolestua minusta, [osa tekstistä poistettu] He sitten puhuivat kanssani ja kerroin heille syömiseen liittyvästä ongelmastani[osa tekstistä poistettu] He veivät minut kouluterkan luo, joka lähetti minut koululääkärin luo. En silloin vielä tajunnut kuinka huono olo minulla oli jo silloin. Koululääkäri määräsi minulle liikuntakiellon ja vaaka piti ottaa pois. Se tuntui minusta kauhealta[osa tekstistä poistettu]. Sitten aloin tajuamaan, kuinka paha minulla on olla. Olin ennen aina saanut mieleni paremmaksi, kun olin liikkunut [osa tekstistä poistettu]. En uskaltanut kertoa kenellekkään, koska ajattelin heidän ajattelevan sen olevan huomionhakua. Kuitenkin kun pääsin kuraattorin jutuille[osa tekstistä poistettu] Nyt vanhempanikin tietävät ja kolme ystävääni myös. Aloin tuntea masentuneisuutta melkein joka päivä[osa tekstistä poistettu] Minulle tulee välillä kauheita ahdistuskohtauksia, joita en halua muiden näkevän. Kukaan muu kuin yksi ystävistäni on oikeasti nähnyt kuinka huono olo minulla on, ja sekin oli siksi kun olimme rippileirillä samassa huoneessa enkä siksi saanut peitettyä sitä häneltä. Hän sanoi minulle, ettei olisi uskonut että minulla on niin huono olo [osa tekstistä poistettu] ja että osaan hyvin peittää sen. Äitini on sanonut että voin aina puhua hänelle, jos minua ahdistaa tai masentaa, mutta en vain halua/kehtaa/osaa puhua siitä, haluan vain olla yksin. [osa tekstistä poistettu] Olen myös ollut 3-luokasta asti monen mielestä hikke, ja tiedän kyllä itsekin että asetan itselleni liian suuria tavoitteita kuten ”Jos saan kokeesta alle 10-, olen huono ja minua pitää panostaa kouluun enemmän”. Stressaan siis kouluakin aivan hirveästi. Minua pelottaa, että kun nyt syksyllä menen ysille, en vain kestä ja joudun johkin laitokseen kun sekoan. Tavallaan haluaisin että useammat, esim vaikka jotkut opettajat tietäisivät tästä, mutta minusta tuntuu että se olisi vain huomionhakua. En tiedä mitä teen ja mihin olen menossa. Haluaisin olla yksin, mutta samalla haluan tukea (jota kyllä saan ystäviltä ja perheeltä). [osa tekstistä poistettu]. Minua pelottaa myös, että masennun pahasti ja ystäväni hylkäisivät minut. Ja kaikesta tästä huolimatta, en ole KOSKAAN ajatellut itsemurhaa, en vain voisi tehdä sitä muille, enkä muutenkaan halua kuolla. Olen vain outo..
Tuli tosi sekavaa tekstiä, mutta toivottavasti ees tajuaa jotain.. Oli vaan pakko saada kirjoitettua ajatuksia.. Kiitos jos joku jaksaa lukea!!:)
Hei,
kirjoituksesi kuvasti hyvin tunteitasi ja ajatuksiasi, joten ei siis ollut yhtään sekava kirjoitus.
Sinulla on jo pitkään kertynyt taakkaa harteillesi. Hienoa on se, että sinulla on läheisiä – perhe ja ystävät – jotka ovat halunneet auttaa sinua ja ovat hakeneet sinulle apua. Vaikka itse ehkä ajattelet nyt toisin, on mahdollista, että jossain vaiheessa ymmärrät/näet, että mahdollisimman ajoissa saatu ja vastaanotettu apu on saattanut jopa pelastaa henkesi.
Kun on saattanut itsensä siihen pisteeseen, että kontrolloi ja säännöstelee, niin kontrollista tulee turvallista, vai mitä? Kun joku tai itse rikkoo sitä, niin se on pelottavaa ja luo epävarmuuden tunnetta. MUTTA se sairaalloinen kontrolli on myös hirveän väsyttävää. Sanoit, että haluaisit syödä ajattelematta… sinua ehkä pelottaa se, mitä tapahtuu ja mitä siitä seuraa? Aluksi siitä luultavasti seuraa (ja on jo seurannut) ahdistusta, mutta lopulta se vapauttaa. Pikku hiljaa elämästä pystyy taas nauttimaan ja luottamaan siihen, että maailma ja Minä en kaadu (ja paisu, kuin ilmapallo), vaikka teen jotain toisin (=syön enemmän ja mitä mieli tekee). Oletko huomannut, että olisit voinut hieman paremmin nyt, kun olet saanut painoa lisää? Nimittäin ravitsemus vaikuttaa mielialaan huimasti! Kuten jokainen meistä tietää, nälkäisenä ärsyyntyy helpommin, keskittymiskyky heikkenee ja etenkin pitkään nälkiintyneenä oleminen masentaa mieltä.
Olet rohkea, koska nykyisin pystyt syömään paremmin. Olet kaikkea muuta, kuin epäonnistunut. Voisitko kertoa sen joka päivä itsellesi ääneen, vaikka ahdistaisi ja kokisit huonoutta. Voisitko ajatella, että se on sairauden ääni, joka haukkuu sinua eikä se ole totta.
Millä muulla tavoin voisit purkaa ahdistusta, kun se iskee päälle? Kehosi on niin arvokas, että sitä pitäisi vaalia ja helliä – ei rangaista. Voisitko niinä hetkinä, kun ajatuksesi käyvät synkiksi ja tekee mieli tehdä itselle pahaa, hakeutua jonkun seuraan/soittaa jollekin tai kirjoittaa tunteista..? Onko jotain turvallista ja sallittua tekemistä, jonka pariin voisit yrittää uppoutua silloin?
Ei ole laisinkaan huomionhakuista, jos kerrot omalle luokanvalvojallesi ja muille opettajille, keille haluat, voinnistasi. Se on itsestäsi huolen pitämistä, sillä silloin voit helpommin kääntyä heidän puoleensa, jos on paha olla. Kerro vaan rohkeasti opettajille, jos se tuntuu sinusta sopivalta!
Onko sinulla ketään, kenen kanssa pääset juttelemaan säännöllisesti, esim. terapia? Mitä ajattelisit siitä? Voisitko ottaa asian puheeksi vanhempiesi tai syksyllä terveydenhoitajan/koululääkärin kanssa?
Nyt kesällä voit soittaa myös Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111. Se on maksuton, luotettava ja auki nyt kesällä joka päivä klo 14-17. Tai voit kirjoittaa Lasten ja nuorten kirjepalveluun! Osoitteessa http://www.irc-galleria.net voit myös jutella nimettömänä MLL:n päivystäjän kanssa ensi viikosta lähtien joka tiistai klo 17-20. (elokuun puolesta välistä lähtien ma-to klo 17-20)
Voimia ja rohkeutta sinulle voittaa mielesi möröt! Muista, että olet kaunis ja arvokkain ja ansaitset hyvää ja huolenpitoa – myös itseltäsi.
Olen kyllä huomannut sen, että kun nyt syön enemmän, mieli on vähän parempi, paitsi sitten kun alkaa miettimään, mitä kaikkea on syönyt ja tulee läskiajatuksia ja -ahdistusta. Olen myös käynyt terapiassa yhden kerran ja seuraava aika on noin viikon päästä. En vain osaa näyttää sellaisissa tilanteissa oikeita tunteitani: hymyilen vain ja olen positiivinen. Minulla on ollut aina vaikeaa näyttää muille tunteitani, jos vaikka suututtaa, olen vain tyyni enkä näytä suuttumusta muille. Olen myös jutellut joillekkin muille ammattiauttajille, mutta en vain osaa/kehtaa näyttää tunteitani silloin kun joku kysyy oloani.
Lisäksi voisin kertoa vielä yhdestä asiasta, joka painaa mieltäni. Äitini sai juuri tietää myös siitä, kun huomasi että olin itkenyt.. Minua pelottaa ihan hirveästi, että vanhempani eroaisivat. Heillä ei ole mitään isoja riitoja tms, mutta sellaista triuskimista, väittelyä yms. En tiedä mistä tämä pelko on tullut, ja se on minusta noloa.. Jos vaikka kuulen kun jonkun kaverini vanhemmat riitelevät, ajattelen vain että sehän on ihan normaalia, mutta jos omilla vanhemmillani on vähänkin erimielisyyttä, pelkään, että he eroavat. Nyt kun minulla on näitä kaikenlaisia ongelmia, ajattelen, että kaikki on minun syytäni ja jos vanhempani eroaisivat, olisin osasyy eroon. Äitini kyllä sanoi, että onhan se ihan normaalia jos välillä on erimielisyyksiä, ja hän sanoi että eihän heillä edes usein ole, mutta minusta tuntuu että heillä olisi koko ajan jotain riitaa. Oon varmaan joku hullu mielenvikanen ku aattelen tälläi:/
Siis mitä?! En tajuu kun aina osa tekstistä poistetaan! Mikä muka on sellasta mitä ei vois näyttää? Voisiko päivystäjä selittää
mulla on ollu itteni kanssa pian 4vuotta ongelmia, ja menen syksyllä kasille. Kaikki tais alkaa siitä, kun meiän naapurin poika joka on jo täysi ikäinen, alko varjostamaan mua aina kun oli täällä päin, varjostusta kesti pari viikkoa, ja sitten se löi. Se on myös saanu mut ajattelemaan puheillaan, etten ole mikään, en ansaitse elää, sen kohtelu on mulle oikein. Olen ollu melkein koko ala-asteen kiusattu koska olin silloin aika tukeva, joten en kertonu kellekkään tapauksesta, ennenkä äitini huomas mulla mustelman joskus kesällä ennen kuutos luokkaa. Miehen käytökseen puututtiin. Enään se ei siis ole tullut päälle, mutta aina kun edes puhuu nii että minä olen kuulemassa, se onnistuu aina piilottamaan puheeseen jotain joka saa minut taas entistä alemmas. Kesällä ennen 7lk, kerroin muutamalle kaverillemi viimein eräällä leirillä tapauksesta, kun en saanut sitä enään salattua heiltä. Kuitenki he kertoivat asiasta eteen päin, ja kun asun pienellä paikka kunnalla, se tietää myös sitä että juorut kiertää hyvin. Sitten viime syksynä, ystäväni pakotti minut kuraattorille. Siitä alkoi pahin aika. Kuraattorilta minut ohjattiin sossulle jota sitten tapasin ihan viimeisiin koulupäiviin asti. Sitten tuli se, milloin olin varma etten enään jaksa. Lähetin ystävälleni viestin, pyysin anteeksi ja kerroin miltä musta tuntuu, miks näin, ja kerroin kuinka välitän. Se viesti, oli viimeinen pitkään aikaan. Ystäväni kertoi vanhemmilleen ja parin aikuisen kautta asia kantautua liioteltuna äidille. Äiti luki kaikki mun viestit, näki sieltä liian syvälle, sinne minne olin päästänyt vain sen yhden ystävän. Välit vanhempiin viilentyi. Se oli just ennen joulua, ja muistan miten itkin koko loman ajan joka päivä vielä entistäkin enempi. Isän kanssa en ollut edes puheväleissä. Silloin aloin [osa tekstistä poistettu] Onneksi tilanne ajan kanssa rauhoittui. Silloisen ystävän kanssa tosin olemme nykyään vain kavereita. Keväällä mulle sitten kerrottiin, että voin sairastaa masennusta ja paniikkihäiriötä. En suostunut lääkäriin. Tammikuu mulla meni sit hyvin mutta sen jälkeen on taas ollut pelkkää alamäkeä. Siitä sossusta pääsin eroon onneksi. Tietty olen kiitollinen heille, jotka koittavat auttaa, mutta jotenkin se tunteiden ja asioiden puhuminem ei ole mun juttu. En siis edes anna heidän auttaa. Nyt kevään ja kesäloman alun, ole asiat pitänyt omana tietona, ja näin taidan tulla tekemään. Silti mulla on eksynyt olo. En tunne missään kuuluvani joukkoon. Aina oon ylimääräinen. Itsetunto on nolla. En tiiä enää mitä teen? [osa tekstistä poistettu] Ystävät on mun ympäriltä hiljaa vaan alkanut loppumaan. Oisin kiitollinen, jos joku osaisi sanoa, miten umpinaisesta labyrintista pääsee ulos? Kiitos.
Hei nimim. ”Mä”,
esitit hyvän kysymymyksen! Keskustelupalstamme sääntöihin ja periaatteisiin kuuluu, ettemme julkaise viestejä/viestin osia, joissa kuvaillaan esimerkiksi omaa itsetuhoista käytöstä. Pitemmissä teksteissä siis julkaisemme osan tekstistä.
Palstallamme on määritelty tietyt aiheet, joissa ajattelemme vertaistuen pelkästään olevan riittävää. Vakavissa aiheissa/asioissa kannustamme nuoria hakemaan aikuisen apua ja esimerkiksi kirjoittamaan Lasten ja nuorten kirjepalveluun. Emme ajattele, että palstallamme on tarpeellista julkaista tarkkoja kuvailuja aiheista, jotka ovat vaarallisia lapsen ja nuoren kehitykselle.
Toivottavasti perusteluni vastasivat edes jonkun verran kysymykseesi. Voit lukea säännöt kokonaisuudessaan täältä: http://www.mll.fi/nuortennetti/info/keskustelupalstan_saannot/
Hei nimim. ”mikämuavaivaa:c”,
tunteiden näyttäminen voikin olla tosi vaikeaa, jos ne on tottunut tukahduttamaan (ja piilottamaan muilta). Ymmärrän, että usein terapiatilanteet voivat tuntua ahdistavilta tai teennäisiltä.. voi olla vaikea juuri siinä hetkessä alkaa kertoa vieraalle ihmiselle omasta olostaan. Se vaatii aikaa ja ehkä harjoittelua. Uskallustakin.
Entäs jos kirjoittaisit terapeutillesi olostasi ja kaikista ajatuksista sekä tunteista? Helpottaisiko se, kun ei tarvitsisi puhua niitä ensin ääneen ja odottaa toisen reaktiota ja sanoja.. josko hän voisi lukea ne etukäteen ja sitten olisi helpompi lähteä puhumaan niistä? Uskon, että tunteiden tukahduttamisen/piilottamisen sijaan niistä avautuminen edes pikku hiljaa, auttaisi sinua paljon.
Ei ole ollenkaan noloa eikä mielenvikaista pelätä ja ajatella, mitä ajattelet vanhempiesi riidoista. Kannattaa puhua niistä lisää vanhemmillesi/äidillesi. Se on ihan totta, että monella pariskunnalla on välillä ristiriitoja ja joskus on aikoja, jolloin niitä on hieman enemmän. Kun eletään yhdessä pitkään ja huolehditaan arjesta, niin törmäyksiä tulee. Sinun ei tarvitsisi huolehtia ja pelätä ja siksi ehkä olisi hyvä, että kertoisit vanhemmillesi, että sinua on alkanut pelottamaan, että he eroavat. Josko he osaisivat rauhoittaa mieltäsi ja kiinnittää huomiota riitelyyn..
Sinun syytäsi se ei missään nimessä olisi, jos he eroaisivat! Aikuisten väliset ongelmat ovat heidän omiaan eikä kukaan eroa lapsen ongelmien vuoksi. On aina kyse kahden aikuisen ihmisen välisistä ongelmista, vaikka he riitelisivät jostain kolmannesta osapuolestakin, niin silti ongelma on kahden riitelevän osapuolen välillä. Älä siis syytä itseäsi ollenkaan! Vanhempasi rakastavat sinua ja olet heille tärkeintä elämässä.
Hei nimim. ”eksynyt”,
onneksi tuon sinua piinanneen miehen toimintaan on puututtu, sillä se kuulostaa rikolliselta! Ei kenenkään tulisi käydä sinuun kiinni eikä henkisesti saada sinua tuntemaan itsesi huonoksi. Tuo on kiusaamista ja häiriköintiä, ja vielä aikuisen taholta, joten jos tämä vielä jatkuu, kannustan sinua kertomaan äidillesi tai jollekin muulle aikuiselle, joka voisi harkita rikosilmoituksen tekemistä.
Äitisi toimi ikävästi ja epäreilusti lukiessaan viestisi. Sinulla on oikeus yksityisyyteen. Äitisi oli varmasti huolissaan sinusta ja siksi päätti toimia noin, mutta ei se silti ole oikein. Toivottavasti voitte päästä asiasta yli ajan kanssa..
Kuulostaa siltä, että olet hyvin yksin kaikkien asioiden kanssa. Tuollainen taakka on liian iso yksin kannettavaksi ja vaikka sen jaksaisikin kantaa yksin, niin ei tarvitse! Koet, ettei ammattilaisten apu ole sinua varten. Masennus ja paniikkihäiriö ovat kuitenkin sellaisia asioita, joista voi parantua ja usein saatu apua auttaa ajan kanssa. Apua on toki myös muunlaista, kuin lääkärit ja psykologit. Miksi ajattelet, että tammikuussa meni paremmin? Mikä silloin auttoi?
Lasten ja nuorten puhelin 116 111 on paikka, jossa voi puhua nimettömänä, täysin luottamuksella ja ilmaiseksi aikuisen kanssa. Puhelin on nyt kesällä auki joka päivä klo 14-17. Voit kirjoittaa myös Lasten ja nuorten kirjepalveluun. Tiistaisin irc-galleriassa on MLL:n chat klo 17-20, jossa voi jutella kahden kesken luotettavan aikuisen kanssa.
Toivon, että uskaltaisit ottaa/hakea apua vielä, koska olet sen arvoinen. Tai sitten, että löytäisit jostain muusta tai joistain muista voimaa ja tukea. Älä jää yksin!
Meinaatteko että joku ottais mallia niistä itsetuhoisista jutuista? Ajattelin et eikö niitä varmaan löydy jostain muualta kuin täältä..
Kyllä, olet oikeassa, se on yksi syy siihen, miksi emme julkaise tarkkoja kuvauksia. On mahdollista, että muilla palstoilla toimitaan eri tavalla, mutta meillä on tämä linja.