Pelkään niin paljon että haluan kuolla…
Oon alkanut pelkään niin paljon että joku tekee mulle jotain[osa tekstistä poistettu]
Mitä mun pitäis tehdä?
Hei,
huolesi ja etenkin ajatuksesi kuulostavat vakavilta. Osaatko sanoa, mistä moinen huoli on saanut alkunsa? Onko joku satuttanut sinua lähiaikoina tai aiemmin elämäsi aikana? Jos sinua oikeasti pelottaa joku tietty ihminen, niin siitä sinun tulisi ilman muuta kertoa jollekin aikuiselle! Sinun ei tarvitse elää pelossa, vaan sinulla on oikeus olla turvassa ja kukaan ei saa satuttaa sinua fyysisesti eikä henkisesti.
Kirjoitit kovin vähän, joten tekstisi herättää paljon kysymyksiä. Itseäsi sinun ei pidä satuttaa, se on selvä! Asioihin löytyy AINA joku muu ratkaisu, kuin mikään noin lopullinen tai vahingollinen! Toivon, että uskot tämän.
Voisitko joko kirjoittaa tänne palstalle lisää, jolloin voimme pohtia asiaa enemmän, tai voisitko kirjoittaa nettikirjeen Lasten ja nuorten kirjepalveluun? Voit myös käydä juttelemassa Nuortennetin chatissa tänään tai huomenna keskiviikkona klo 17-20. Helatorstaina chat on auki klo 14-17. Chatissa saattaa olla ruuhkaa, joten jos linjoilla on heti sen auetessa, saattaa olla parempi mahdollisuus päästä juttelemaan.
Tätä on ollut aina. Kyllä, mun menneisyydessä on väkivaltaa ja hyväksikäyttöjä, niin ystävien kuin perheen taholta. Olen myös koulukiusattu.
Syy miksi kirjoitin niin vähän on, että en jaksa enää puhua siitä. Puhun asioistani vuodesta toiseen, mutta olo ei parane. Pelkään yhä edelleen. Menneisyyteni ei myöskään tunnu enää miltään. Kaikki tuntuu vain turhalta. Odotan, että tulevaisuuskin tuo samanlaisia koettelemuksia, enkä halua elää niitä lävitse. Olen toivonut että joskus pääsen pois elossa muiden ihmisten luota että voisin hyvin, mutta tässä maailmassa se ei onnistu. Siksi olen ajatellut kuolemaa, sillä se tuntuu olevan ainoa vaihtoehto siihen että saan viimeinkin rauhan muilta ja peloiltani.
Hei,
ajattelinkin, että sinulla on varmaan ikäviä kokemuksia pelkosi taustalla. Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan noin pahoja asioita. Toivon, ettet ainakaan syytä sinulle tehdyistä vääryyksistä itseäsi? Me ihmiset olemme usein sellaisia, että yritämme löytää tapahtumille syytä. ”Miksi juuri mulle kävi näin..?”. Usein pahoihin ja epäreiluihin tapahtumiin ei löydy mitään syytä tai selitystä. Se tekee kipeää ja saattaa lisätä pelkoa ja epävarmuutta siitä, että voiko niin käydä uudestaan. En tiedä, voiko sinun pelossasi olla kyse tästä. Toivon, että tällä hetkellä et enää joudu kestämään henkistä tai fyysistä väkivaltaa!?
Vaikka tapahtumat olisivat jo ohi ja olet päässyt elossa pois (kuten kuvasit toivoneesi), niin ne tapahtumat ovat varmasti olleet sen verran raskaita, että tarvitset aikaa voidaksesi jälleen hyvin siinä määrin, että koet itsesi onnelliseksi etkä menneisyytesi vangiksi. Se päivä kuitenkin koittaa, olen aivan varma siitä! Moni nuori on kokenut hyvin vaikeita asioita elämässään ja kokenut epätoivoa, mutta lopulta alkaessaan voida paremmin, tuntevat kiitollisuutta siitä, että jaksoivat sinnitellä pahimman yli.
Voisiko olla, että vaikeista asioista toipuessa on myös eri vaiheita? Kerrot, että nyt et jaksa puhua enää menneisyydestä, se ei tunnu miltään… jos mietit vuosien varrelta tunteitasi, niin onko siellä ollut erilaisia ”vaiheita” asioita käsitellessä? Erilaisia tunteita sekä ajatuksia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta? Voisitko ajatella, että jossain kohtaa tulee myös se vaihe, kun huomaat menneisyydellä olevan yhä vähemmän ja vähemmän otetta nykyhetkeen, luottamus ihmisiin ja elämään lisääntyy ja jaksat miettiä tulevaisuutta valoisammin?
Mikään ei vie noita kipeitä kokemuksia pois, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Ne pahat asiat, mitä sinulle on tehty, eivät ole yhtä kuin Sinä. Ne eivät määritä sinua. Ne ovat tapahtuneet sinulle, mutta ne eivät saa estää sinua kokemasta ja saamasta paljon hyviä asioita elämässäsi. Haluan uskoa, että sinussa on tahtoa ja voimaa selvitä!
Kysyit, mitä sinun pitäisi tehdä. Itse ajattelen, että kunpa jaksaisit vielä uskoa parempaan tulevaan ja oloon, saisit tukea ja apua, ettei pelko lamaannuta sinua ja yrittäisit löytää voimaa elämäsi hyvistä asioista ja ihmisistä. Pienistäkin asioista voi saada vaikeina aikoina uskomattoman paljon voimaa! Toivon, että muistat myös nämä MLL:n auttavat palvelut (puhelin, nettikirjepalvelu ja chat), joissa voi puhua/kirjoittaa mistä vaan omaan tahtiin.
Syytän itseäni, jos siis ”miksi juuri minulle kävi näin”, tarkoittaa itsensä syyttämistä. Tuntuu et kaikki paha on kasattu mun päälleni, ja muut lapset saa olla ihan rauhassa ja nauttia ihanasta elämästä. Niillä on kaikkea, mulla ei mitään.
Olisi joskus kiva uskoa parempaan, mutta sitä ei tule. Kyllä minä sen jo tiedän. Maailma on kamala paikka jota johtaa itsekkäät ihmiset ja raha, seksi sekä sota. Aikuiset ovat niin kauan mukavia kun on pieni, sitten ei enää kun on iso. Ihmiset ovat sokeita omalle pahuudelleen ja turtuvat siihen muutenkin vähitellen. Enää en ole törmännyt aikoihin kehenkään, jolla olisi hyvä sydän. Sellaisia ei enää ole.
Vaikka mulla menisikin joskus ”hyvin” ja saisin jonkun työpaikan jossa tapattaisin itseni työmäärällä ja saisin naurettavan pienen palkan, saisin aviomiehen jonka kanssa riitelisin hautaan asti ja lapsia jotka kännäisivät pienenä jo kaduilla, elämä ei tule koskaan olemaan kaunista ja rauhaisaa. Elämä on yhtä sotaa ja selviytymistä ja vaaraa. Kukaan ei osaa edes selvittää näitä asioita. Yhä joka puolella maapalloa miljoonat ihmiset kärsii. Silti kukaan ei välitä. Se kertookin kuinka tunteettomia ihmiset nykypäivänä ovat. Mä inhoan ihmisiä.
Yhä enemmän kun sitä miettii, haluaa vaan pois.
Vaikutat kyllä superfiksulta nuorelta. Osaat pohtia asioita laajemmalta kantilta. Olet oikeassa siinä, että maailmassa on paljon pahoja ja ikäviä asioita. Epäreiluutta ja selittämättömiä tapahtumia. Mutta kaiken tuon lisäksi on paljon myös hyvää tahtoa, reiluutta, herkkyyttä, empatiaa, viisautta ja hyväsydämisyyttä. Sinä vaikuttaisit olevan yksi kaiken tällaisen hyvän edustaja. Valitettavaa on, että maailmassa/elämässä ei ole mitään sellaista tahoa tai sääntöä, joka varmistaisi, että vain hyville ihmisille tapahtuu hyvää ja pahoille pahaa. Elämä ei ole niin mustavalkoista, ei hyvässä eikä pahassa. Se, miten tämän kipeän tosiasian kanssa elää ja sen käsittelee, onkin se, mihin meidän tulee keskittyä.
Jos kaikki sinun kaltaisesi hyvät ja empaattiset ihmiset ajattelisivat, että parempi vain luovuttaa, niin mitä siitä seuraisi? Ei ainakaan mitään hyvää. Juuri sinun kaltaisissa ihmisissä on toivo! Sinä näet ja tunnistat vääryyden. Ehkä tulevaisuudessa voit myös tehdä asioita, joilla kitket vääryyttä, autat heikompia ja taistelet paremman maailman puolesta. Jokaisen meistä pienilläkin teoilla on vaikutusta. On se sitten hymy tuntemattomalle, pyyteetön hyvä teko toista kohtaan, kiusaamisen vastainen toiminta, eläinten suojelutyö, kehitysapu, heikomman puolustaminen… mikä tahansa hyvä teko toista kohtaan on yhtä kuin paremman maailman puolesta.
MUTTA ennen kaikkea sitä hyvää tulisi ensin antaa ja suoda itselleen. Vaikka muut olisivat satuttaneet sinua ja tehneet väärin, niin sinun ei itse tarvitse satuttaa ja tehdä väärin itseäsi kohtaan. Sinulle tapahtuneet pahat asiat EIVÄT ole olleet syytäsi, sen voin sanoa sadan prosentin varmuudella, vaikken sinua ja tilannettasi tämän enempää tunne. Tiedän kuitenkin, että olet ollut lapsi tai nuori ja jo senkään takia et voi olla tapahtumiin syyllinen. Jospa voisit yrittää työstää sitä ajatusta, että et ole syyllinen vaan hyvä ja arvokas?
Joku viisas on joskus sanonut, että on olemassa rakkauden maailma ja myös pelon maailma, joka seisoo suoraan edessämme. Usein juuri se pelon maailma tuntuu paljon todellisemmalta ja tärkeämmältä. Tulee kulkea tuon pelon maailman läpi voidaksemme elää rakkauden maailmassa.
Mitä mahdollisuuksia mun on muuttaa yhtään mitään? Aina, kun yritän luoda hyvää, saan vaan ilkeitä katseita ja naurua, sekä joskus haukut. Teen paljon hyvää ja tiedostan sen. Se ottaa joskus tosi paljon voimille, ja verottaa mun omaa jaksamista. Kuitenkaan koskaan en saa kiitosta työstä, jota teen. Hyvänä esimerkkinä voisin ottaa ystäväni, jonka äiti oli väkivaltainen ja epäreilu kaveriani kohtaan. Hänen äitinsä huusi yöt ja päivät, ja vakoili ystäväni tekemisiäni niin paljon, että tiesi kaiken, mitä ystäväni oli tehnyt yöllä yksin huoneessaan. Hän tiesi jopa minusta asioita, mitä hänen ei pitäisi tietää. Ensin kuuntelin ystäväni huolet huolella, jonka jälkeen aloin kylvämään hänelle ideaa, että hän menisi aikuiselle puhumaan asioista. Hän oli sitä vastaan monta kuukautta, kunnes eräänä päivänä hänen itkiessään sain läpimurron aikaan, ja hän marssi koulumme psykologille. Sen jälkeen hän alkoi saamaan apua ja kunnolla. Hän alkoi saamaan itsevarmuutta, ja hänen äitinsä joutui kovan syynin alle. Samaan aikaan hän alkoi saamaan enemmän ystäviä. Siinä vaiheessa hän potkaisi minut ulos elämästään. Ennen kun sairastuin, hän vielä piti kädestäni ja nojaili minuun pitäen silmiä kiinni rauhallisesti, luottavaisesti. Kun sairastuin ja olin monta viikkoa poissa koulusta, hän alkoi lähettelemään yhtäkkiä hyvin äkäisiä viestejä. Lopulta kun tulin kouluun takaisin, hän oli vaihtanut seuraa, ja mulkoili minua vihaisesti. Lopulta juttu meni niin pitkälle, että hän huusi minulle törkeyksiä, ja suuttui siitä että olin huolissani siitä mikä hänellä oli. Hän lähti aina pois paikasta, mihin minä tulin. Lopulta en kestänyt ystäväni menetystä ja pahenevaa kiusaamista, joten vaihdoin koulua.
Tapauksia on useampia, enkä tiedä mitä tein väärin. Olen pyytänyt lähes kaikilta anteeksi, koska he ovat vaatineet sitä. Minulta he eivät ole pyytäneet, vaikka olen sitä odottanut. En tiennyt mitä minä jouduin pyytämään anteeksi, mutta tein sen silti. Kaikki oli aina minun syytäni, tein mitä tahansa. Tein aina jotain väärin, ja siksi minä olin piru.
Tässä yksi esimerkki, muita riittäisi. En enää ole solminut ihmisten kanssa suhteita, koska tiedän että tälläiset asiat toistuisivat. Useat ihmiset vakuuttelevat että näin ei käy, ja silti käy. Pidän jopa perheeni tietyn matkan päässä itsestäni, koska en voi taata heille elämääni tässä maailmassa. Rakastan heitä, mutta en voi näyttää heille tunteitani enkä todellista elämääni. Olen sulkenut kasvoni ihmisiltä niin pitkään, etten muista edes mistä se lähti. Muistan vain, että pienenä itkin niin paljon vanhempieni väkivaltaisen käytöksen takia, että lopulta päätin etten anna heidän nähdä omaa itseäni, ja että alan olemaan parempi ihminen. Selvittelin heidän riitojansa, huolehdin siskoista. En ollut silloin edes koulussa, ja minullakin oli tauti, joka oli vähällä tappaa minut. Olin pitkiä aikoja sairaalassa, yksin. Vanhempani eivät välttämättä tulleet aina katsomaan minua. Itkin usein, mutta vanhempien tullessa näyttelin että kaikki oli hyvin, ja että olin iso tyttö. Vaadin heitä jopa käymään vähemmän, että heidän ei tarvitsisi tuhlata aikaansa minuun. Minusta on tullut niin hyvä peittelemään tunteitani, että en enää edes halua lopettaa. En ole koskaan näyttänyt kellekkään tunteitani, en ainoallekkaan elävälle. Edes onni mitä minä muka ”pursuan”, on täyttä valetta. Olen ehkä kerran ollut oikeasti onnellinen muiden läsnäollessa, ja äitini suuttui silloin minulle, koska onneni hetkellä lauloin erästä lasten laulua. Hän suuttui epävireisestä ”raakkunastani” niin paljon, että huusi rumia asioita, ja aloin itkemään. Tosin en hänen ollessa läsnä.
Nykyisin en enää jaksa tehdä asioille mitään, ja jokainen elämän isku on kuin löisi puutunutta raajaa. Iskuja tulee iskujen perään, enkä voi koskaan lopettaa sitä. Haluaisin tehdä kuten kissa, joka piiloutuu kuolemalta tietäessään että se lähestyy. Minä haluaisin piiloutua jokaiselta iskulta, koska tiedän että niitä tulee.
[osa tekstistä poistettu] Kidun vain päivästä päivään, vaikka kaikki kuvittelevat että olen ok. Säälittävyyteni näkyy monissa asioissa. Kesken tämän kirjoituksen sisareni soitti. Itkin juuri sillä hetkellä, ja pyyhin kyyneleeni nopeasti, ja tasasin ääneni. En voi kertoa olostani kellekkään.
[osa tekstistä poistettu] En usko että olen masentunut, sillä näen kyllä elämän hyvät puolet selvästi. Näen hyvät asiat mitä juuri minulla on ja mitä minulle tapahtuu. Silti haluan lähteä niiden luota omasta tahdostani. En halua kokea mitään enää. En hyvää, enkä pahaa.
Jälleen kerran viestistäsi kuuluu se, miten paljon olet asioita ja tätä elämää pohtinut. Kaiken kertomasi perusteella, kuulostat ihmiseltä, joka antaa muille vaikka selkänahastaan ja suojelee läheisiään pahalta ololtaan, mutta ei vaadi itselleen samaa hyvää, vaan kärsii hiljaa yksin. Minusta se kuulostaa todella raskaalta tavalta elää ja valitettavaa on, että elämässä usein juuri tällaiset ihmiset jäävät muiden itsekkyyden ja/tai ajattelemattomuuden jalkoihin.
Olet selvästi hyväsydäminen ja kiltti ihminen siinä mielessä, että olet auttanut muita ja säästellyt jopa vanhempiasi huolelta, vaikka sinun kuuluisi ja kuului olla se, kenestä he pitävät huolta. Voisiko kaikki tunteiden patoaminen sisälle ja niiden piilottaminen olla yksi syy siihen, ettet ole sisimmässäsi onnellinen ja voi hyvin?
Kirjotustesi perusteella tiedostat, että maailmassa ja elämässä on myös vaadittava asioita. On vaadittava sitä, että minutkin huomataan, minua kohdellaan hyvin ja minultakin esimerkiksi pyydetään anteeksi. Niitä asioita on oikeus vaatia ja sinä ansaitset nuo asiat. Voisiko suurin este noiden asioiden vaatimiselle olla se, ettet itse suo niitä itsellesi? Onko niin, että luulet, että sinun pitää pärjätä ja esittää muiden vuoksi hyvinvoivaa ja iloista, jotta muiden illuusio ja mukava fiilis ei menisi pilalle? Jos näin on, niin voi kunpa voisin vapauttaa sinut siitä ajattelumallista! Nimittäin sinun ei tarvitse vain antaa muille ja olla saamatta itse. Sinulla on vähintään yhtä suuri oikeus saada tukea ja huolenpitoa.
Saatat ajatella, että et halua noita asioita, mutta mitä jos muut haluaisivat antaa niitä sinulle? Jos tietäisivät, mitä ajatuksia ja tunteita hyvinvoivan kuoren allasi on? Sinun täytyy itse antaa itsellesi lupa saavutella hyvää oloa ja olla heikko tai huonosti voiva muiden edessä. Ja olla ajattelematta, että se tekisi sinusta heikon tai taakan tai mitään negatiivista. Saatat ehkä pelätä, että olisit silloin haavoittuvainen ja avoinna jälleen muiden tuottamille pettymyksille tai satuttaville teoille/sanoille? Se on mahdollista, mutta aivan yhtä mahdollista on myös se, että elämä alkaisi jälleen pikku hiljaa tuntumaan elämän arvoiselta. Jos vaihtoehto on kuolema, joka tosiaankin voi olla lohduttava vaihtoehto silloin, kun tuntuu, ettei jaksa eikä kestä, niin miksi ei laittaisi ensin kaikkensa peliin tässä elämässä? Ja katsoisi, voisiko sittenkin vielä pitää elämää elämisen arvoisena ja kuolemaa asiana, joka tapahtuu kun tapahtuu, ilman, että sitä tarvitsee tavoitella?
Olet äärimmäisen fiksu, hyvä ja vahva ihminen. Kaikki läheisesi varmasti näkevät ne puolet sinusta, mutta kunpa antaisit heidän nähdä myös tämän toisen puolen. Kunpa olisit yhtä hyväsydäminen itseäsi kohtaan, kuin olet muita kohtaan.
Moi,
mä tiedän ton itsensä syyllistämistunteen. Itekkin oon tosi itsekriittinen ja en enää osaa jotenkin päästä siitä eroon. Mua on käytetty hyväks ja se oli kauhein asia mitä oon elämässäni joutunu käymään, vaikkakin olin sen verran pieni kun se tapahtu. Ja siinä mulla varsinkin tuli semmonen tunne, että tää on mun syytä, vaikka ei se oo. Sun pitäis _oikeesti_ puhua jonkun terapeutin tai psykologin kanssa, ihan oikeesti. Mä oon käyny psykologilla kun mulla oli masennusta jne. Se tuntu ensin vähän ahdistavalta ja inhottavalta mennä puhumaan tuntemattomalle, mutta se tuntemattoman kanssa puhuminen autto. Se autto tosi paljon.
Kenenkään elämä ei oo helppoo. Ymmärrän miks tunnet et sun elämä on tosi raskasta, mut ei kenenkään elämä oo ruusuilla tanssimista. Jokaisella tulee vastaan elämässä semmosia tilanteita mitä ei toivos, mut niistä on vaan päästävä yli. Ja itsemurha ja mikään vastaava, ei oo vaihtoehto. Ei sun kannata lopettaa elämääs vielä, koska sulla on mahollisuus korjata se. Jos se puhuminen asioista ei auta, nii yritäppä asennointuu enemmän optimistisesti siihen keskusteluun. Sulla on vielä toivoa. Sulla on koko elämä edessä. Mun äiti aina sanoo, että ”Elämä on asennoitumisesta kiinni.” Ja niin se onkin. Mä lupaan, että sun elämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa. Kaikkea hyvää ja et anna periks!
Kaiken tänki avautumisen jälkeen pakko vaan todeta, ettei mua oo ollenkaa helpottanut. Mä vaan oon kuullut jo kaiken, koska oon ollut eri psykologeilla vuosien ajan. Parhaimmillaan olin kolmella psykologilla samaan aikaan. Kyllä mä oon kuullut niin ne syyllistävät ”Jos vaan haluat niin pääset ylös”, väitteet, niin kuin myöskin kaikki ne ”voi voi oot niin ihana, kyllä se vielä hyväksi muuttuu”, lässytykset. Mikään niistä ei enää auta. Kukaan ei osaa sanoa mulle sitä, mitä mä kaipaisin. Musta tuntuu että mä keikun tällä hetkellä sekoomisen pisteessä. Kaikki on nii epätodellista, mitään ei ehkä ole oikeasti. Tuntuu nii naurettavalta että mä täällä edes kerron mitään, vahva ihminen pystyy kantaa huolensa ite. Mä voin kantaa ne myös hautaan, jolloin ne ei enää saa mua kiinni. Joka tapauksessa, kiitos että yritit(te) auttaa, mutta mä oon jo menetetty tapaus.
Vahvuutta on se, että uskaltaa pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Minulla herää ajatus, että vaikka sinä olet saanut jo apua, jopa kolmelta eri psykologilta, niin selvästi et ole saanut riittävästi ja/tai oikeanlaista apua. Joskus itse tarvitsee sopivan ajan sille, että on valmis avautumaan asioistaan ja ottamaan hoitoa vastaan. Joskus, vaikka itse olisi hyvinkin vastaanottavainen, niin apu ei ole tosiaan riittävää. Sen vuoksi ei kannattaisi luovuttaa, vaan vaatia ja jaksaa hakea enemmän apua. Jopa osastohoidon muodossa. Minusta kaikki keinot ja apukeinot olisi hyvä koettaa, koska on kuitenkin kyse elämästä, joka on ainutlaatuinen.
Osaatko sanoa, mitä kaipaisit ihmisten sanovan? Jos sinulla olisi läheinen samassa tilanteessa ja jolla olisi samoja ajatuksia, kuin sinulla, mitä sanoisit hänelle?