Elikkässs olen tällä hetkellä kasi luokalla ja oon vitosesta asti miettinyt masennuksen mahdollisuutta itselläni. En ole koskaan kokenut positiivisia tunteita tai hetkiä yhtä voimakkaasti kuin muut. Kaikki on ollut vain harmaata.
Koulun käynti on ollut vitos luokalta kamalaa muttei koskaan näin sietämätöntä kuin nyt. Tällä hetkellä mie vain olen. Koen joskus hetkellisiä eufoorisen kaltaisia hetkiä jonka jälkeen romahdetaan sitten niin alas kuin voidaan ja siellä pysytään piiiiiiitkään mutta jollain tavalla se aina on vain syvempi romahdus ja vielä pidempi aika. Nyt en ole voinut välttyä siltä että v11ltelesin olen tehnyt sitä ennenkin mutta olin pitkään kuivilla nyt teen joka ikinen ilta muutamia viivoja peigelle paperille (iholleni).
Kyllä minä käyn puhumassa asioista kuraattorillekkin mutta heti kun meinataan mennä syvemppin asioihin joista täytyisi puhua kotiväen kanssa niin jarruttelen ja valehtelen mielentilastani taikka teoistani. En tahdo että se ainoa muuttumaton paikka eli koti ja vanhemmat muuttuu mitenkään.
En koskaan pysty puhumaan suoraan esim siitä että olen tehnyt hiljaisia yrityksiä esim yliannostuksella taikka että v11ltelen joka kerta kun ei ole muuta vaihtoehtoa.
En voi puhua siitä kuinka olen henkisesti niin väsynyt etten jaksa fyysisestikkään mitään.
Muutama opettaja taikka ohjaaja on minulle tullut juttelemaan taikka kyselemään onko kaikki ok ja siihen on niinkin yksinkertainen vastaus että ”on ollu paremminkin mutta eipä oo asiat mitenkään huonosti.”
Tänään taas puhuin yhden ohjaajan kanssa puoli tuntia erillisessä tilassa sillä hän kertoi että oli selvästi huomannut että en ole ollut kunnossa hetkeen. Varmaankin koska en ole jaksanut peitellä sitä enään.
Noh en tiedä koulu on älyttömän vaikeaa sillä minua ahdistaa mutta mikään ei vain saa näkyä kotiin jotenka pakki vain pitää kulissia yllä. Ei sillä ettenkö voisi puhua vanhemmilleni mutta en itse tahdo keskustella heidän kanssaan saatikka että he käsittelisivät minua sen jälkeen silkkihansikkain.
Siinäpä tämän yön märsyt ja ajatukset.
Kiitän ja kuittaan…
Hei!
Kiitos, kun kerroit voinnistasi. Olen pahoillani, että olet voinut huonosti jo vuosia. Kuulostaa siltä, että olosi ei ole kohentunut, vaan päinvastoin.
Olen tosi iloinen, että ympärilläsi on sinusta huolehtivia aikuisia. Olet heille tärkeä ja he ovat huomanneet, ettei kaikki ole hyvin. Hienotunteisesti he ovat ottaneet vastauksesi vastaan, vaikka varmasti huomaavat, että sisälläsi on asioita, joita sinun on vaikea heille näyttää. Kuulostaa kuitenkin siltä, että he olisivat valmiit kuulemaan totuuden ja odottavat, että olet valmis puhumaan heille.
Ymmärrän, että on vaikeaa kertoa opettajille, kuraattorille ja vanhemmille asioiden oikea laita. Mutta vointisi näyttää huonontuvan ja siksi toivoisin kovasti, että saisit kerrottua heille totuuden. Kulissien pitäminen on tosi raskasta ja voisi olla helpottavaa, kun ei tarvitsisi enää esittää, vai kuinka?
Suosittelisin lämpimästi, että kirjoittaisit kuraattorille siitä, kuinka oikeasti voit, jos asioiden puheeksi ottaminen on vaikeaa. Hän kyllä tietää, että puhuminen on monelle hankalaa. Voisit kertoa viestissäsi, että sinun on ollut vaikeaa puhua tästä, mutta oikeasti voit tosi huonosti, viiltelet ja olet yrittänyt ottaa yliannostuksen lääkkeillä. Sinun on aika saada parempaa apua niin, että vointisi alkaa kohentumaan ja alat voimaan hyvin. Apua on kyllä saatavilla.
Samalla voisit kirjoittaa kuraattorille noista kouluvaikeuksista. Niihin on ihan varmasti mahdollista jotenkin puuttua. Kunhan vain saat kerrottua, mikä sinulle siellä tuottaa hankaluuksia ja mikä sinua auttaisi.
Voi olla vaikeaa luopua tutusta ahdistuksen tunteesta, mutta luota minuun: se on sen arvoista. Kun voit taas hyvin ja huomaat iloitsevan asioista, olet varmasti ylpeä siitä, että sinussa oli voimaa kääntää suunta ja haluta voida hyvin.
Vanhemmille voit hyvin sanoa, että et toivo heidän kohtelevan sinua eri tavalla. Olen ihan varma, että he ymmärtävät mitä tarkoitat. On ihanaa kuulla, että voisit puhua heille. Kuulostaa siltä, että teillä on hyvät välit ja olet heille äärimmäisen rakas. Hekin varmasti toivoisivat sinun voivan taas hyvin.
Sinun on mahdollista saada apua ja sen avulla tulet taas voimaan hyvin, usko pois! Laitathan kuraattorille viestiä tai näytä hänelle tuo viesti, jonka tänne kirjoitit. Se on hyvä alku.
Jos joskus kaipaat juttukumppania, niin olemme täällä joka päivä. Voit joko soittaa numeroon 116 111 (ma-pe klo 14-20 ja la-su klo 17-20), tulla chattiin (ma-su klo 17-20) tai kirjoittaa nettikirjepalveluumme. Mikään näistä ei maksa sinulle mitään ja kaikki yhteydenotot ovat luottamuksellisia.
Voi hyvin! Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Moi
Tuo että ei saa puhuttua niistä isoista jutuista auttajalle on tuttu ilmiö. Kävin itse vähän pidempään eikä ne asiat koskaan vaan jotenkin tulleet mieleen siellä käydessä. Asia kyllä korjautui myöhemmin mutta olihan se turhaa viivytellä asiaa monta vuotta. En itse koskaan kokeillut mutta jotkut ovat saaneet siitä apua että kirjoittavat itselleen muistilapun mukaan tai kirjoittavat suoraan sanottavansa kirjeeksi. Siinä saa rauhassa miettiä mitä haluaa sanoa ja tulee kuulluksi ilman että joku keskeyttää kun antaa luettavaksi.
Olen itse iloinen että sinulla on ollut lähellä viisaita aikuisia jotka ottavat huonon vointisi huomioon. Tiedän ettei se yksinään paranna noin pitkään kestänyttä kipua mutta olisin vielä enemmän huolissani sinusta jos sitä apua ei olisi. Ihan liian moni on ihan liian yksin.
En sörki tuota koti-asiaa koska haluat pitää sen suojassa mutta minusta sinun ei tarvitse kannatella koko perhettä juuri nyt kun voit huonosti. On hienoa että välität kodista paljon mutta vakuutan että jos joku minulla rakas voi huonosti niin valitsen aina mieluummin sen huolen toisesta sen sijaan että olisin tietämättä. Minä en yritä enkä voi sinua painostaa mihinkään mutta pyydän että mietit asiaa. Voin hyvin olla ihan hakoteillä, yhdestä viestistä ei vielä tunne toista ihmistä eikä hänen tilannettaan.