Tää on se mitä kirjoittaisin [Osa otsikosta poistettu] (masennus, itseinho jne)
No, eipä minulla oikein hyvin mene. Olen itse diagnosoinut itselleni masennuksen. Ei mulla varsinainen masennus ehkä ole mutta masentunut olo, alakuloisuus, ilottomuus, itsekritiikki, itseinho (en ees tiiä onks toi oikee termi)
Tämä johtuu siitä piiristä, missä elän. Lähinnä vanhemmista, perheestä. Perheessä menee muuten hyvin, ei ole väkivaltaa, alkoholismia tms. Minun osalta elämä on lähinnä paskaa tällä hetkellä.
Vanhemmat aina valittavat minulle, vertaavat minua muihin (sisaruksiin) ja arvostelevat.
Jos joku muu osaa jonkun asian (esim. sisarus) he kysyvät heti osaanko minä sen. Vastaan kieltävästi (en osaa yhtään [Osa tekstistä poistettu] mitään) ja he alkavat puhua kuinka minun pitäisi alkaa harjoittelemaan ja kuinka minunkin olisi hyvä osata. Jos puhutaan liiallisesta puhelimenkäytöstä, otetaan puheeksi minut. Se, kuinka minä aina katson puhelinta.
Nyt en harrasta mitään (aiemmin harrastin lentopalloa ja nyrkkeilyä). Tämä ahdistaa minua itseänikin kun en liiku ja urheile tällä hetkellä melkein ollenkaan. Haluaisin kyllä käydä salilla ja tehdä vaikka mitä lihaskunto juttuja ja venytellä, mutta sitten ihmetellään kun alan tekemään jotain. En enää viitsi alkaa urheilemaan koska saan arvosteluja. (Oon sen verran nuori että en pääse vielä salille, 13) Haluaisin kyllä olla hoikempi ja liikkua, mutta en saa tehdä sitä mitä haluan. Aina puhutaan kuinka minä laiskistun ja kuinka minulla on huono kunto kun en harrasta ja urheile. Äiti vielä täräytti sisarusten kuullen (heidän seurassaan ei ole mukavaa keskustella tämmösistä) että tuleekohan minusta sellainen aikuisena joka ei liiku ollenkaan ja on vaan kotona. Mutta vittu EI. Silloin aion käydä salilla ja liikkua ja urheilla. Silloin teen sitä mitä en nyt voi.
Haluaisin olla erilainen. Haluaisin pukeutua eri tavalla. Oma itseni on sellainen, joka pukeutuu välillä lyhyisiin paitoihin/toppeihin. Oma itseni on sellainen joka haluaa olla Instagramissa ja etsiä uusia kavereita snäpistä. Oma itseni olisi poikien kaveri, oma itseni meikkaisi vähän. Oma itseni olisi täysin erilainen. Sellainen en kuitenkaan voi olla. En tässä perheessä.
Aina pitää puuttua pukeutumiseenkin. Aina jaksetaan valittaa kuinka pukeudun talvella huonosti. Mutta vittu minähän en niitä toppahousuja kouluun laita ,jos en niitä tarvi.
Tässä perheessä saan niskaani haukkumista, arvostelua, vertailua jne.
Minä olen aina se, joka on puhelinriippuvainen. Minä olen se, joka on laiska eikä liiku ja se joka pukeutuu huonosti. Minä olen se, joka käyttäytyy huonosti ja jonka pitäisi katsoa peiliin. Olen se joka aina aloittaa riidat ja tinkaa.
Niin, jos puhun vanhempieni kanssa jostain, se menee siihen että väitellään tai riidellään jostain. Se on tietenkin minun syyni. Myös minä olen se joka aina tinkaa.
Minä olen se perheen ’pissis’ (isäni ja pikkuveljeni mukaan). Aina kehutaan kuinka he itse nuorena olivat niin fiksuja ja näin ja minä epäonnistun. Olen aina se, joka epäonnistuu eikä osaa mitään.
Kukaan, ei kukaan ymmärrä kuinka paljon se vertailu ja maanpinnalle pudottaminen sattuu ja syö sisältäpäin. Ei äiti ja isä ymmärrä että puheillaan ja käytöksellään saavat aikaan sen, että sisälläni ja elämässäni oleva musta aukko kasvaa ja syö sisäänsä koko ajan enemmän asioita. Tämän takia en voi puhua heidän kanssaan mistään. En ainakaan näistä asioista. En puhu. En. Eivät he ymmärrä. Luulevat ymmärtävänsä ja olevansa niin hyviä vanhempia. Eivät he ole.
Miksi minä aina epäonnistun? Miksi minä en osaa mitään? Miksi olen aina se joka on laiska, huonokuntoinen ja puhelinriippuvainen? Miksi olen se johon vertaillaan kaikkia muita ja muiden taitoja? Olen se jonka syyksi KAIKKI aina laitetaan.
Aina tallataan maahan ja vertaillaan. Aina sanotaan että minulla on huono käytös. Ei koskaan mitään tsemppaavaa. Olen se epäonnistunut lapsi. Tässä perheessä en voi onnistua. En voi tehdä sitä mitä haluan, en voi olla se kuka haluan.
Tämä kaikki sanominen ja käyttäytyminen syövät sisältäpäin, satuttavat ja kasvattavat sitä tyhjää mustaa aukkoa.
Sitten vielä ihmetellään miksi istun sängyllä puhelin kädessä pimeässä huoneessani. Sitten vielä ihmetellään miksi olen aina huoneessani. Ei helvetti, anna mun kaikki kestää.
Tämä, TÄMÄ on se mitä kirjoittaisin [Osa tekstistä poistettu]. Siinä kirjeessä en paljon kiittelisi vanhempia hyvästä kodista ja elämästä. En todellakaan. Siihen kirjoittaisin kaiken tämän jotta muut saisivat tietää miten paskaa tämä on.
[Osa tekstistä poistettu] En kuitenkaan itsemurhaa ole tekemässä tai itseäni satuttamassa. En halua antaa jonkun muun vajaaälysen saada mua siihen jamaan.
Tämä on kuitenkin se, minkä haluaisin periaatteessa vanhempieni tietävän. [Osa tekstistä poistettu]
Kun vain mahdollista, muutan niin kauas pois kuin mahdollista. Muutan Amerikkaan. Tai ihan sama minne, kunhan pois sieltä missä minua tallataan maahan ja arvostellaan.
[Osa tekstistä poistettu]
Hei,
Kiitos koskettavasta viestistäsi! Olet taitavasti muotoillut ajatuksesi ja tunteesi tekstiksi. Moderoin hieman tekstiäsi aiheen arkaluontoisuuden takia.
Ihan ensimmäisenä haluan sanoa sinulle, että sinä riität ja olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet. <3 Oli kurja lukea, että olet saanut perheessäsi osaksesi muihin vertaamista ja arvostelua. Joskus ihmiset eivät aina ymmärrä, kuinka joku heidän sanomisensa voi vaikuttaa toiseen ihmiseen todella isosti.
Kirjoitit, että haluaisit urheilla ja liikkua, mutta et ole arvostelujen takia halunnut. Kuulostaa ikävältä, että olet saanut arvosteluja tähän liittyen. Anna aikaa itsellesi löytää oma mielenkiinnon kohteesi ja olla armollinen itsellesi, vaikka nyt et liikkuisikaan. Kerroit myös halustasi laihtua ja tähän liittyen haluaisin sanoa, että muista myös arvostaa ja rakastaa kehoasi sellaisena kuin se on ja liiku sellaisella tavalla, josta sinä itse saat nautintoa.
Olisi tärkeää, että saisit olla kotona juuri oma itsesi ja saisit tulla kuulluksi. Kerroit, että usein, kun yrität puhua vanhemmillesi, se menee aina riidaksi. Miltä sinusta tuntuisi kertoa heille ajatuksistasi ja tunteistasi tekstin välityksellä? Voisit näyttää suoraan tämän tekstin tai sitten muotoilla uuden. Voisitko tällä tavalla saada heille helpommin välitettyä siitä, mitä sinun mielessäsi on?
Aina tietenkään omille vanhemmille ei ole helpoin puhua, vaan joskus voi olla hyvä puhua myös ihan perheen ulkopuoliselle henkilölle. Koululla terveydenhoitaja tai kuraattori ovat esimerkiksi sellaisia ammattilaisia, keille voit luottamuksellisesti mennä juttelemaan. Tärkeää olisi, että saisit purettua näitä ajatuksia jollekin turvalliselle aikuiselle – se voi jo hieman keventää omaa mieltä. Miltä tämä sinusta tuntuisi?
Muista, että meille voi aina myös soittaa ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen (p. 116 111). Voit myös tulla juttelemaan chattiin tai kirjoittaa nettikirjeen. Keskustelut ovat aina anonyymejä ja luottamuksellisia. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Et ole epäonnistunut, etkä laiska, vaan sinä olet upea ja fiksu nuori! Uskon, että tulet löytämään vielä oman polkusi ja tulevaisuus voi tuoda sinulla vaikka, mitä mahtavia asioita tullessaan. <3
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä