Moi,
Olen 16-vuotias lukiolainen poika. Minua kiusattiin koko yläasteen läpi suurimmaksi osaksi henkisesti, mutta joskus kiusaus oli myös fyysistä, kuten tönimistä tai ovesta sisäänpääsyn estämistä. Yritin alussa olla välittämättä kiusaamisesta, mutta kuukausien jälkeen en enää kestänyt tätä. Illalla yritin valvoa mahdollisimman pitkään, jotta seuraava päivä tulisi hitaammin. Itkin jatkuvasti, mutta piilotin tämän kaiken ystäviltäni ja vanhemmiltani. Koulukaverini käskivät minun vain olla välittämättä kiusaamisesta, sillä kiusaajat lopettaisivat kiusaamisen, jos en tekisi mitään. Menin kuitenkin puhumaan terveydenhoitajalle, joka lähetti minut kuraattorille. Kuraattorilla oli suuri määrä muita ongelmia, jonka takia minun ”pieni ongelmani” ei hänestä vaikuttanut suurelta. Vaihdoin lukuvuoden päättyessä koulua kaksikieliseen kouluun. Kiusaaminen jatkui täälläkin, mutta vain nimittelynä ja haukkumisena. Kiusaajia olivat jälleen vain pojat, jotka olivat minulle kateellisia siitä, että kavereinani oli tyttöjä. Kiusaus tapahtui liikuntatunneilla, joilla opettajaa ei kiinnostanut pätkän vertaa opiskelijat. Hän ummisti vanhan koulun opettajien ja kuraattorin tavoin silmänsä.
Minulla on erittäin hyviä kavereita, jotka tukevat minua [osa viestistä poistettu], mutta he eivät tietäneet mitä liikuntatunneilla tapahtui, enkä kertonut heille mitään tästä. Seitsemännen luokan kiusauksen takia minun on erittäin hankalaa luottaa ihmisiin, enkä ole halunnut kertoa kiusaamisesta kavereilleni.
Aloin jo yhdeksännellä luokalla kokea kausia – yleensä viikon kestäviä – jolloin mielialani vaihtelee erittäin iloisesta ja positiivisesta ihmisestä kuoleman masentuneeksi illalla. En näe itseäni vanhana. [osa viestistä poistettu] Tämä on osaltaan positiivinen asia, sillä jos kaikki unelmani ja tavoitteeni hajoaa, on tie kaikesta tästä pois. Näinä kausina koen myös joskus erilaisia harhoja: hahmojen ääriviivoja ja joskus jotain epämääräisiä ääniä. En pysty nukkumaan ilman valoa, sillä tunnen ”jonkin” läsnäolon. Tämä on typerää, sillä tiedän, ettei mitään ole, mutta silti en voi itselleni mitään.
En voi kertoa tästä kenellekään, sillä haluan aikuisena lääkäriksi. Minulla menee koulussa hyvin ja keskiarvoni on yli ysin. Unelmani lääkäriksi tulemisesta on ainoa, mikä minulla vielä on. Jos minulle todetaan masennus tai jokin muu, on unelmani mahdottomuus, sillä lääkäreillä pitää olla puhtaat paperit. Tällöin minulla ei olisi mitään asiaa, jonka puolesta taistella. En anna periksi helpolla ja työskentelen tavoitteeni edestä, mutta joskus näinä kausina en vain jaksa. Haluaisin kertoa jollekin kaikesta, mutta en halua ystäväni pitävän minua skitsofreenisena masentuneena hulluna.
Hei!
Olen 17 v lukiolaistyttö, joka samoin kuin sinä uneksii lääkärin ammatista. Olen pahoillani siitä, että olet joutunut kestämään kaikki nuo vuodet ikätoveriesi väkivaltaista käytöstä ja pilkkaa. Ymmärrän hyvin, sillä minuakin on kiusattu; tosin se tapahtui ala-asteella ja pääsin vähemmällä kuin sinä, sillä minuun kohdistettiin vain henkistä väkivaltaa, kuten ilkeilyä, nimittelyä ja syrjintää. Vaikka tukenani oli ystäviä ja rakastava perhe, kiusaaminen jätti syvät arvet itsetuntooni. Sen vuoksi minullakin on vaikeuksia solmia kestäviä, luottamukseen perustuvia ihmissuhteita, erityisesti poikien kanssa. Olen syrjäänvetäytyvä, enkä osallistu tai saa kutsuja bileisiin tai tapahtumiin, koulukaverini eivät hengaa kanssani koulun jälkeen ja olen koulussakin usemmiten yksin. Masennun helposti, pakenen omaan mielikuvitusmaailmaani ja syytän muita ihmisiä ja maailmaa kaikesta.
Onnekseni voin sanoa, että asiat ovat paranemaan päin. Kävin koulupsykiatrilla puhumassa tunteistani ja oivalsin itsestäni täysin uusia asioita. Perheeni tukee ja rakastaa minua paljon, ja minulla on muutama läheinen sydänystävä, jotka pitävät minusta sellaisena kuin olen. Uskon, että jonain päivänä kykenen taas luottamaan ihmisiin, sekä tuntemaan itseni hyväksi. Sinäkin pystyt siihen varmasti! Se vaatii aikaa, rakkaiden ihmisten tukea ja itsensä ymmärtämistä. Älä tukahduta tunteitasi :) Kokeile vaikka jutella näistä asioista lukiosi koulupsykiatrille. Se on täysin ilmaista, eikä siitä saa mitään masentuneen papereita. Kuulostaa ehkä kornilta, mutta tärkein askel on oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.
Paljon voimia sinulle! :D
Mä suosittelen, et menisit kertomaan asiasta jollekulle. Sillä vaikka sä pyritkin lääkäriks, niin en usko että ne niin tiukkoja välttämättä on sen sisäänpääsyn kanssa. Ja jos sulla on hakemistilanteessakin samanlainen ongelma, niin saattaahan ne tehdä joitain testejäkin joissa selvitetään mm. paineensietoa yms. (en oo kyllä asiasta varma, joten älä säikähdä). Ja kun sä oot lääkäri, niin mä luulisin et tollaisesta voi olla vakavaa haittaa työlle. Jos et ihan ekaks tahdo mennä psykologille tms, niin kerro jollekin hyvälle kaverille joka ei vähästä sätkähdä. Jos ne oikeesti on sun arvoisias, ne ei sua hylkää. En tiiä voisko noi sun ”harhat” liittyä jotenkin kiusaamisesta jääneisiin traumoihin, ja vois ainakin osittain hävitä puhumalla. Tietysti vähän kaukaa haettua. Hyvä et sulla on ystäviä, ja oot jo kirjoittanu tälle palstalle! Koeta kestää!