Olen 17 vuotias tyttö ja en ole varma masennukseni asteesta. Olen seitsemänneltä luokalta sati itkenyt iltaisin yksinäisyyttä ja kuinka kelvoton olen. Itken omasta mielestä liian helposti ja mietin välillä että olisi paljon helpompaa jos pääsisi pois täältä… en kuitenkaan pysty satuttamaan itseäni [osa tekstistä poistettu] Olen epäsosiaalinen siten että en kehtaa/uskalla pyytää ketään esim kaupungille viettämään aikaa. Koulussa toki olen luokkalaisten kanssa ja esitän pirteää ja iloista mitä en oikeasti ole. Saatan välillä saada kohtauksen että rupean itkemään, tärisen,ahdistaa ja tekisi mieli vaan huutaa niin lujaa kun pystyy ja paiskoa tavaroita. En tiedä mitä pitää tehdä itkemisen suhteen ja muiden asioiden
Hei,
itsekään en toki voi kommentoida siihen, onko sinulla masennus ja jos, niin minkä asteinen, mutta jo se, että itse epäilet sitä, kertoo huolen aiheesta. Yksinäisyyden tunne, huono fiilis itsestä ja synkät ajatukset ovat merkki siitä, ettet voi hyvin ja sinun olisi hyvä jutella kaikesta tästä jonkun aikuisen kanssa.
Minusta kuulostaa siltä, että sinulla saattaa olla paljon itselläsi pidettyjä isoja/vaikeita tunteita, jotka sitten välillä nousevat väkisinkin pintaan voimalla?
Mietin, että olisiko sinun helpompi kysyä jotain luokkakavereistasi esimerkiksi netin välityksellä tai viestillä tekemään jotain kanssasi nyt kesällä? Se voisi piristää mieltäsi, jos rohkaistuisit ehdottamaan jollekin yhteistä tekemistä ja saisit muuta ajateltavaa!?
Minusta huono olosi on jatkunut jo sen verran pitkään, että sinun kannattaisi ehdottomasti jutella siitä vanhemmillesi tai jollekin muulle aikuiselle. Jos olet jo puhunut, niin puhu uudestaan ja pyydä heitä auttamaan sinua avun hakemisessa. Viimeistään syksyllä voisit hakeutua kouluterveydenhoitajan puheille, jos sinulla vielä koulu jatkuu? Tai voit varata ajan omalle terveysasemallesi ja kertoa lääkärille siitä, millainen olo sinulla on jo useamman vuoden ollut.
Toivon, ettet viivyttele puhumista, koska mitä aiemmin asioihin tartutaan, sitä parempi sinun ja tulevaisuutesi kannalta. Sinäkin ansaitset nauttia elämästä ja kokea iloa ja onnea!
Samankaltaisia fiiliksiä täälläkin. Tuntuu vaan, et elämä ei oo elämisen arvosta… Mä haluisin olla sunki ystävä ja oikeest puhuu jonku kaa. Antaisin täs vaikka kik:in tai mun skypen, mut en pysty koska tääl ei saa jne. Ja tuskin sua edes kiinnostais. Eihä ketää kiinnosta mun seura…
