stressaantunut minä

Äitini on hyvin tarkka terveydestään ja vähän liikaa minunkin terveydestäni. Hän on itse suvusta, jossa ylipainoa on jokaisella ja ruokahalu mahdoton. Tämä sama geeni on periytynyt minulle ja itse en osaa hallita syömisiäni aina. Olemme puhuneet äitini kanssa, että minun pitäisi laihduttaa, mutta olen itse niin saamaton ja laiska, ettei mitään rajaa. No, eräänä päivänä äitini tulee lenkiltään suoraan työpaikalleni, jossa olin yksin, saarnaten: ”Mua ärsyttää kun sä et pidä itsestäs huolta ja kato mitä sä suustas laitat alas. Sä et välitä ollenkaan! Sun pitää saada pudotettua viis kiloo, ni sit mä oon tyytyväinen! Sulle sais koko ajan olla ostamassa uusia housuja, ku kaikki menee pieniks (vaikka itselläni on kyllä housuja)!” Äiti aiheuttaa mulle stressiä ja multa menee hermo siihen sen touhuun. Äidin kuuluis kannustaa liikkumaan eikä pää giljotiinissa pakottaa. Olen persoonana herkkä ja tämä asia on painanut pitkään. Nyt oli viimeinen pisara!

I know

Munkin mutsi valittaa mulle mun painosta. Okei se on totta oon aika lihava, mut hemmetti kun oon niin laiska ja perso ruualle :p
Pitäis vaan keksiä liikuntamuoto, josta tykkää mut INHOAN lähestulkoon kaikkea liikuntaa :/ Terveellinen ruokailukaan ei ota onnistuakseen, sillä en pidä muista vihanneksista kuin porkkanasta, tomaatista ja kurkusta. Äidin kannustuspuheet saa mut vaan suuttumaan sille. En tykkää siitä et mulle sanotaan Oho! Oot lähtenyt ulos! Niin sitä pitää! Kohta kilot lähtee! tai jotain sellaista. Yritän pysyä poissa jääkaapilta ja syön purkkaa jos tekee mieli jotain hyvää. Mul on myös karkkipäivä kerran viikossa etten herkuttelis koko ajan. Harmi et vanhemmat on joskus tollasii :( Mä kysyin kerran mutsilta kun se raivos mun painosta, et eikö se rakasta mua sellaisena kun mä olen, vai onko se oikeesti niin pinnallinen ihminen? Meni hiljaiseks >:)

Mä niin ymmärrän sua, oon ihan samassa tilanteessa! En tuu äitini kanssa toimeen yhtään, en oo ikinä tullutkaan tän 17 ikävuoden aikana. Tai ainakaan en muista niitä aikoja, jolloin olisin ajatellut äidistäni jotain hyvää..

Tiedän olevani vähän ylipainoinen ja lihava, mutta mielestäni mulla ei oo mitään suurensuurta ongelmaa sen asian kanssa. Äiti kuitenkin laskee kaikki mitä syön ja kuinka paljon liikun. Ihan sama mitä syön ja kuinka paljon, mutta aina kun hän näkee minun syövän, saan kuulla jotain todella loukkaavaa kommenttia. Äitini myös haukkuu minua laiskaksi ja mun pitäis käydä sen mielestä lenkillä joka päivä.. ..ja vihaan lenkkeilyä. Minulla on kyllä liikuntaharrastus ja opiskelen liikunta-alalla, koulussa tulee liikuttua joka päivä.

Meilläkin on sivussa taipumus lihomoiseen, ja sitten joskus äiti yrittää asiallisesti (ja epäonnistuneesti…) asiasta puhua. Mutta kun äitini sanoo ”mä olen oikeasti vaan tosi huolissani sun terveydestä”, se loukkaa mua vielä enemmän. Oon siis niin tosi läski että se on ihan terveysriskikin ja äiti saa kuulostamaan sen siitä että tää olis tosi paha lihavuus tai jotain! Oikeasti painoindeksinikin on siis 26, eli lievä lihavuus, mutta lähempänä normaalia kuin merkittävää lihavuutta. Ja kyllä, ihan kun en tietäisi riskiä ja kiinnittäisi siihen huomiota. Ihan kuin en tekisi parastani! Ja jostain kumman syystä kukaan muu ei huomauta minulle asiasta mitään, ja en usko että kukaan muu ei välitä terveydestäni, vaan kyse on vaan siitä etten ole niin läski.. Välillä kyllä ajattelen olevani maailman lihavin, mutta nyt on ihan hyvä päivä ja en ole sitä mieltä.

En tiedä mitä voin enään tehä, oon sanonu tän kaiken mitä oon kirjoittanu äitille, ja paljon enemmänkin. Sen, ettei sen tarvii siitä joka ikinen päivä mulle kertoa tai jotain kommentoida mahastani, painostani, ruokailustani yms. Tiedostan asian, ja se voisi mun mielestäni pitää turpansa ummessa, koska se loukkaa mua.

Mäkin oon tosi herkkä, alan itkemään aina tosi helposti. Eikä mua ees itketä se, että painonhallinta on vaikeaa, vaan se että en kelpaa äidilleni tällaisena.

Kerroin että en koe painoni tai lihavuuteni olevan mitenkään hirveän suuri ongelma elämässäni, mutta en todellakaan ole tyytyväinen ulkonäkööni muutenkaan, ja luulenpa että se johtuu jotenkin äidistänikin.. Luonteeseeni oon suht tyytyväinen, joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Oon vaan ihan rikki, kun on niin paljon muitakin ongelmia. Ongelmia, jotka on ”vähän” tätä asiaa suurempia mun elämässä, ja joitten rinnalla painon ajattelukin tuntuu niin pieneltä. Tarvitsisin juuri tässä vaiheessa äitiä, äitiä joka välittää, rakastaa, kannustaa, on ylpeä tyttärestään ja auttaa jaksamaan, kuuntelee… Eikö äidin kuulu näin tehdä, jotenkin mulla on sellanen mielikuva, vaikka oma äitini ei olekkaan ikinä näitä asioita tehnyt. Onhan mulla kyllä ystäviä, joille perjaatteessa voisin puhua… Mutta niillä ystävillä on juuri nyt omia suuri onglemia enkä viitsisi vaivata näillä jutuilla. Mä oon kuitenkin niille se joka on tukena, auttaa ja lohduttaa. Joo tiiän että semmostahan se ystävyys on että annetaan ja saadaan, mut ehkä mä oon vaan jotenkin rakentanut itsestäni niin mukamas ”täydellisen tytös täydellisess elämässä” etten vaan voi sanoa että hei, mulla ei mee oikeesti hyvin, mulla on vaikeeta..

Anteeksi, en osannut auttaa sua sun ongelmassa vaikka haluisin. Mut ainakin teidät, ettet ole ongelman kanssa yksin, vaikken tiedä auttaako se mitään. Ja tästä tuli nyt niin pitkä etten ihan usko kenenkään tätä edes lukevan, kun taisin innostua ihan kunnolla vuodattamaan, hups. Mutta jos luet tämän niin tsemppiä ja muista olla ylpee niistä asioista missä sä oot hyvä, tai mikä on sussa hyvää ja pysyä omana ittenäs! :)

Kia – Verkk@ri

Moikka! Harmillista kuulla että olet tuossa tilanteessa. Oletko koittanut sanoa äidillesi että sinusta tuntuu että et pysty kontroloimaan syömistäsi? Jos et sinun ehkä kannattaisi kertoa hänelle miltä sinusta tämä kaikki tuntuu! Näin äitisikin voisi esimerkiksi ymmärtää että tarvitset asiaan tukea tai että voisi olla hyvä käydä esim.ravintoterapeutilla. Toivottavasti kaikki kääntyy hyvin! Hyvää kesää! :D

Liikunnan ilon löytänyt

Kipinän itsestä huolehtimiseen pitää lähteä itsestä. Muuten se ei kestä. Mua oltiin hoputettu huolehtimaan terveydestäni vuosia, koska minulla on reuma. Mutta en ottanut neuvoja kuuleviin korviin, koska a)valehtelin itsellen että vihaan liikkumista b)itsetuntoni oli nollassa ja ajattelin etten muutu ”rumasta ankanpoikasesta” mihinkään.
Mutta kun kasvon pahimman murrosiän yli rupesin miettimään, että kota mä olen keskiikäinen enkä ole tehnyt mitään itseni hyväsi.
Niinpä päätin että mun pitää alkaa arvostaa kehoani sen verran että voin elää hyvän ja suht terveen elämän. Aloin käymään ELIXIASSA ja syömään vähän enemmän vihanneksia.
Tuntuu uskomattoman hyvältä, kun näkee kehon voivan paremmin. Myös itsetuntoni on parempi. Tsemmppiä!

Nuori

Itse olen harrastanut lentopalloa 1vuoden ja olen joukkueessa. Kävin kesällä yhdellä leirillä joka olisi ollut kivaa jos ystäväni olisi tullut mukaan, sillä itkin ruokalassa koska söin yksin kun taas muilla oli joukkue tovereita mukana. Nyt äiti painostaa toiselle leirille jonne kukaan joukkueestani ei ole pääsemässä ja vaikka olen sanonut että en haluaisi mennä ilman kaveria äiti aina jankuttaa että kehittyisin ja se on totta mutta tärkeintä olisi myös se että olisi hauskaa. Enkä kehtaa sanoa äidille etten halua mennä koska runtuu siltä että äiti olisi pettynyt silloin minuun.

Paivystaja Lasten ja nuorten puhelin

Hei nimimerkki ”Nuori”,

Kiitos viestistäsi! Lentopallo kuulostaa mukavalta harrastukselta! Joukkueharrastuksissa monelle on varmasti myös tärkeää se, että pääsee tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä ja joskus joukkueesta saattaakin tulla toisilleen tiivis porukka.

Kerroit, että olit kesällä yhdellä leirillä ja olit siellä jäänyt ainakin ruokalassa yksin, kun muut olivat omien joukkuetovereidensa kanssa. Tämä on varmasti tuntunut kurjalta! Ymmärrän hyvin, että leirille olisi varmasti turvallisemman tuntuista mennä, kun tietää, että siellä on kaveri.

Olet hienosti kertonut äidillesi, että et haluaisi mennä leirille ilman kaveria. Kehittyminenkin on hieno asia, mutta olet aivan oikeassa, että tärkeintä on ehdottomasti se, että siellä olisi hauskaa.

Kirjoitit myös, että et kehtaa sanoa äidillesi, koska sinusta tuntuu, että hän olisi pettynyt sinuun. Olet tässä tekstissä todella hienosti perustellut, miksi ilman kaveria meneminen tuntuu epämukavalta. Voisitko ajatella, että voisit vielä kerran kertoa nämä perustelut myös äidillesi? Voisiko äidille myös sanoa rehellisesti, että pelkäät hänen pettyvän sinuun? Toivoisin, että pettymisen sijaan, äitisi olisi iloinen siitä, että uskallat kertoa ajatuksistasi rehellisesti.

Toivon, että saisitte käytyä äitisi kanssa asiasta vielä hyvät keskustelut. Jos et enää mene toiselle leirille, niin varmasti keksit myös muuta mukavaa puuhaa ja toivottavasti saat vietettyä aikaa kavereidesi kanssa myös. Jos taas päädyt menemään leirille, niin voisitteko yhdessä äitisi tai jonkun toisen läheisen aikuisen kanssa pohtia keinoja, miten voisit päästä porukkaan mukaan paremmin? Myös leirin ohjaajalle on hyvä kertoa, jos tuntuu siltä, ettei pääse mukaan porukkaan.

Jos haluat jutella tästä tai ihan mistä tahansa muustakin aiheesta anonyymisti, meille voi soittaa ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen (p. 116 111). Meillä on myös chat ja nettikirjepalvelu. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/

Mukavaa loppukesää toivottaen,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä

Vastaa aiheeseen: vanhemman painostaminen stressaa

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.