Viisi vuotta koulukiusausta – mun tarina lyhyesti

Unohduin taas ajattelemaan elämää keskellä yötä. Ajatukset lenteli mun kavereihin, jotka jälleen tänään onnistui piristämään mun päiväni. Loppuen lopuksi paruin pää tyynyyn hukutettuna, ja halusin purkaa koko homman konkreettiseen muotoon. Asiat vaan vaikutta helpommilta, kun ne on paperilla.

Mulla ei edellisellä paikkakunnalla ollut yhtään oikeeta kaveria. Mulla ei tainnut olla edes oikeita ajatuksia. Koitin vaan saada itseni uskomaan, että mulla on kavereita ja niiden kanssa samat mielipiteet. Että tavaroiden vieminen ja haukkuminen oli vain leikkimielistä kiusottelua. Että mun piti vaan hyväksyä se, että mä olen olevinaan jotenkin huonompi. Että se on ihan normaalia, ja se pitää vaan sietää. Mä en kertonut kenellekkään millasta se oikeasti oli. Vietin ihan vapaaehtosestikkin välillä vapaa-aikaa ”kavereiden” kanssa. Mut aina kun keskustelun aiheet loppu niin sitten alettiin kertomaan kuinka ruma ja hölmö mä olen.” Se ei taida tehdäkkään mitään muuta kun lukea ja syödä.” Ja mun oli vain pysyttävä hiljaa ja kuunneltava se. Haudata se pieni ääni päässäni, että nyt asiat ei ole ihan okei.
Kävin siis koulupsykologilla kai toiselta luokalta asti koska stressasin ja pelkäsin suunnilleen kaikkea. Mä en uskaltanut sanoa sille mitään suoraan, ja tulin aina sen huoneesta pois itku kurkussa. Ne keskustelut sai mut aina todella masentuneeksi ja koko loppupäivä meni sitten ajatusten kokoomiseen. Mä kävin psykologilla monta vuotta ilman mitään selkeetä syytä. Me aina koitettiin selvittää mikä oli se ”joku”, joka sai mut niin surulliseksi ja mun ajatukset niin sekaisin. Mä tajusin vasta tätä tekstiä kirjoittaessa, että se joku oli koulukiusaaminen.
Aina mä jaksoin vakuutella vanhemmille ja psykologille, kuinka kivoja mun kaverit on. Että me ollaan tosi läheisiä ja voin kertoa niille kaiken. Mä en uskaltanut kertoa mun kavereille edes sitä, että mä harrastan kirjoittamista. Ne olis haukkunut mut lyttyyn. Piti olla hyvä liikunnassa ja omistaa nätti naama. Ei kukaan arvostanut hyvää matikan numeroa tai kirjottajia. Mä luulin, että olin jotenkin ainoa, joka joutui oikeesti miettimään kaverisuhteita ja perheen välejä.
Mä pelkäsin koko ajan, että tekisin jotain väärin ja saisin meidän luokkalaiset haukkumaan mua viellä vähän lisää. Mä en koko sinä aikana, kun mulla oli vielä tarpeeksi pitkät hiukset, käyttänyt ponnaria koska joku oli sanonut mulle että näytin idiootilta. Mä käytin vain huppareita ja lökäreitä koko sen viis vuotta kun asuttiin sillä paikkakunnalla. Jos oisin laittanut edes erinlaiset kengät, siitä olis tullut sanomista.
Olin koko ajan vihanen ja surullinen. Tappelin vanhempien kanssa koko ajan enemmän, ja muutuin hiljasemmaksi ja herkemmäksi kaveriporukoissa. Mä pelkäsin yksin oloa. Halusin, että mulla oli joku ihminen jonka luo kävellä aamuvälkällä. Ihan sama, vaikka se ihminen pitäis mut porukassa vain sen takia, että sen mielestä on huvittavaa katsoa mun kompurointiani.
Neljännen ja viidennen luokan välissä olevalla kesälomalla mun vanhemmat sitten eros. Se oli aikamoinen yllätys. Mä olin tietysti syyttänyt niiden pahantuulisuudesta ja stressistä itseäni. Kaikkihan on aina mun vika. Mulla oli jo sillon käynyt mielessä itsetuhoisia ajatuksia. Ajattelin liian usein, että kaikilla olis parempi ilman mua. Välillä raavin ja nipistelin käsivarsia vain sen takia, että voisin antaa ajatusten pysyä kivussa sen kaiken sekavan jutun sijaan. Vanhempien ero tavallaan selvensi mun ajatukset. Molemmat vanhemmat muuttaisi takaisin mun syntymäkaupunkiin, ja ne pysyis kavereina. Pääsisin uuteen kouluun. Jo siinä vaiheessa päätin, että mun elämä alkais uusiksi. Mä en enää ees miettis itteni satuttamista.
Ne puoli vuotta viidennellä oli kamalat. Olin koko sen ajan täysi sekopää. Tärisin koko ajan, enkä keskittynyt kouluun pätkääkään. Muistan itkeneeni pelkästään sen takia, kun joku vei mun kengännauhani, enkä saanu niitä takaisin, koska kengät oli niin risat. Mun ajatuksissa oli pelkästään se, etten halunnut käyttää mun hermoraunioiden vanhempieni rahoja uusiin kenkiin. Meidän rahatilanne ei oo ikinä ollut mikään liian hyvä. Kukaan ei tiennyt, miten meillä meni kotona, ja että me oltiin muuttamassa. Enkä mä suostunut myöntämään sitä vieläkään koulukiusaamiseksi.
Jossain vaiheessa sitten kerroinkin näistä jutuista. Myös siitä koulukiusaamisjutusta. Vältin vaan sitä sanaa. Kavereiden kommenttit oli suurimmilta osin välinpitämätön ”Aha.” Se tuntu jotenkin kamalalta sen viimisen viiden vuoden jälkeen. Mä olin kestänyt viisi vuotta koulukiusaamista sen melkein kaikissa muodoissa, ja mun vanhemmat olivat kertoneet mulle eroavansa muutamaa kuukautta aikasemmin. ”Aha.”
Siinä vaiheessa mä päätin, että mä inhoan niitä kaikkia. Sanoisin että vihaan, mutta se on liian vahva sana. Ne varman ei edes tajunnut, että jutut on isompia sille kiusattavalle, kun kiusaajille. Että mä olin kestänyt sellasta kohtelua ihan tarpeeksi yhteen elämään, ja mä en enää yksinkertasesti hyväksyisi sitä. Sinnittelin vielä joululomaan asti, ja pääsin sen jälkeen uuteen kouluun. Ja mua ei edes harmittanut. Itkin todistusten jaon jälkeisenä yönä itteni uneen, mutta pelkästään onnesta.
Vastaanotto uudessa koulussa oli jotenkin ihan eri luokkaa. Ne oli kanssa tottuneet uusiin oppilaisiin. Mun luokkakaverit todella otti mut sekaansa ihan luontevasti. Kukaan ei kertaakaan vienyt mun toista kenkää tai kaatanut penaalia lattialle ennen tunnin alkua. Ne tuli oikeasti juttelemaan mulle, kyseli edellisestä koulusta. Vastasin ympäripyöreitä.
Vuoden päästä mä kuljin maihareissa ja miesten kauluspaidoissa ja mun tukka oli lyhyt ja kirkkaan punanen. Mä olin vähän niinkun löytänyt itteni. Olin itsevarma, enkä pelännyt ihmisiä kuollakseni. Vanhemmat oli onnellisia, ja asuin niillä aina viikon ja viikon. Meidän välit oli paremmat kun ikinä, pystyn kertomaan niille kaiken.
Olin just sellanen ihminen, joita olin aina ihaillut. Itsevarma, hyvä puhumaan ihmisillee, uskaltaa sanoa mitä on sanottavaa. Uskalsin kertoa oman mielipiteeni ja valikoida parempaa seuraa, joka sopii mulle. Nyt siitä vielä puolen vuoden päästä mulla on kaks parasta kaveria, joille kerroin muutamaa kuukautta sitten hiukan siitä, millasta edellisellä paikkakunnalla oikeesti oli. En paljastanut muuta, kun että mua kiusattiin. Ei yksityiskohtia. Ne kerto niiden elämästä ja huonommista kokemuksista. Eniten mua hetkautti se, et ne oikeesti välitti. Mun ekat oikeat kaverit. Mä en halua menettää niitä ikinä.
On jotenkin uskomatonta, että siitä helvetistä on nyt tasan kaks vuotta. Ennen mä vietin kesälomat kirjojen kanssa, ja viime yönä toinen mun kavereista oli meillä yötä ja me naurettiin pitkin yötä.
Mun välit vanhempien kanssa on viimeinkin hyvät. Mä en enää voisi edes kuvitella satuttavani itteäni, vaikka mulla on vieläkin muutamia arventapaisia.
Mä voin viimeinkin sanoa olevani onnellinen.

Tä teksti ei sisältänyt mitään yksityiskohtia, mutta voin sanoa että mun kiusaamiseni oli aika laajalti fyysistäkin, ja mulla on arpia pään sisuksen lisäksi ihollakin. Älkää antako teidän kiusaamisen edetä yhtään pidemmälle! Älkää odottako sellasta täydellistä tilaisuutta, mikä mulle sattui eteen. Niitä jaataan harvassa, ja mä oon uskomattoman kiitollinen omastani. Vaikka omana tietona pitäminen saattaisi tuntua helpoimmalta, kerro jollekkin aikuiselle. Vaikka se olisi kuinka pelottavaa, kuten mulla pienempänä, tee se vaikka väkisin. Mä päädyin opettajan puheille, mutta en kertonut sille mitään.
Opettajalle/luokanvalvojalle puhuminen ei aina auta. Kerro jollekkin muulle aikuiselle, jankkaa sitä siihen asti, että tapahtuu jotain. Tai sano kiusaajille yksinkertaisesti, ettet kestä enää sitä paskaa, mitä he niskaasi heittävät, ja että haluut sen loppuvan. Useissa tapauksissa kiusaaminen on vähän asennekysymys. Pakota ittes väittämään vastaan, pitämään puoles. Se on uskomattoman hankalaa, mutta se kasvattaa itsetuntoa aivan älyttömästi. Mä en oo enää sellanen hiirulainen, joka ei uskalla sanoa lempiväriään peläten torjutuksi tuloa. Älä ole säkään.

Kuullostaa joltakin hemmetin mainospuheelta. Siinä se kuitenkin oli.