Hei
Onko kellään kokemuksia masennuksen voittamisesta? Onko se ylipäätänsä mahdollista? Itse olen kärsinyt pahasta olosta ja ahdistuksesta pian kaksi vuotta. Apua olen saanut, mutta nyt tuntuu, että raja on tullut vastaan. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle ja halu satuttaa itseään on suuri. Lopullinen päätös kaiken jättämisestä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta. Jos joku on selvinnyt saman tyyppisistä ongelmista niin toivoisin että teillä olisi jotain vinkkejä, miten edetä.
Masennuksesta voi aina selvitä! Muista aina se!
Siitä selviäminen on elämäntapojen terveellistyttäminen, hoidon hakeminen (terapia, lääkehoitoa, psykiatria…), stressin vähentäminen elämästä ja turvalliset ja iloiset ihmissuhteet ja monta muuta asiaa!
Älä vaan tee itsellesi mitään jooko? :( susta varmasti välittää tosi moni ihminen, ja se itsensä satuttaminen tai elämän päättäminen toisi tuskaa sulle ja sun läheisillesi, joten keep going!
Oot tosi vahva kun oot sinnitellyt pinnalla noin kauan, jos kestää noin kauan, niin kestät sinne tervehtymiseen asti varmasti! :)
Oot ihana ihminen, kaunis ja arvokas, kukaan ei halua että teet itsellesi pahaa joten älä satuta itseäsi, kanavoi se vaikka mielekkäisiin harrastuksiin?
Tunnen monta monta ihmistä jotka ovat selvinneet tosi vakavistakin masennusjaksoista ja muista ongelmista, joten et todellakaan ole poikkeus sääntöön!
Sä pystyt siihen! :) juttele vanhemmille, kavereille, kouluihmisille, psykologille, kelle tahansa ja kerro huolistasi myös muille!
Stay strong , siunausta ja tsemppiä sinne! <3
Masennuksesta voi aina selvitä! Muista aina se!
Siitä selviäminen on elämäntapojen terveellistyttäminen, hoidon hakeminen (terapia, lääkehoitoa, psykiatria…), stressin vähentäminen elämästä ja turvalliset ja iloiset ihmissuhteet ja monta muuta asiaa!
Älä vaan tee itsellesi mitään jooko? :( susta varmasti välittää tosi moni ihminen, ja se itsensä satuttaminen tai elämän päättäminen toisi tuskaa sulle ja sun läheisillesi, joten keep going!
Oot tosi vahva kun oot sinnitellyt pinnalla noin kauan, jos kestää noin kauan, niin kestät sinne tervehtymiseen asti varmasti! :)
Oot ihana ihminen, kaunis ja arvokas, kukaan ei halua että teet itsellesi pahaa joten älä satuta itseäsi, kanavoi se vaikka mielekkäisiin harrastuksiin?
Tunnen monta monta ihmistä jotka ovat selvinneet tosi vakavistakin masennusjaksoista ja muista ongelmista, joten et todellakaan ole poikkeus sääntöön!
Sä pystyt siihen! :) juttele vanhemmille, kavereille, kouluihmisille, psykologille, kelle tahansa ja kerro huolistasi myös muille!
Stay strong , siunausta ja tsemppiä sinne! <3
Sairastin masennusta nuorena. Olin 10vuotias, kun mulle iskettiin vakavan masennuksen diagnoosi eteen, ja mut vietiin lasten sairaalaan (suljettu osasto) pariksi kuukaudeksi toipumaan. Olin itsetuhoinen, käytin lääkkeitä väärin ja join. Olin siis oikeasti erittäin huonossa tilassa ja vasta oikeasti 10. Mutta kuten ymmärrät, vakava masennus ei ole tullut parissa kuukaudessa, vaan se oli kestänyt pitkään jo. En edes uskalla ajatella, kuinka nuorena se alkoi.
Perheen kanssa oli ongelmia ja koulussa kiusattiin. Mut raiskattiin, ja muuta ikävää näin. Kotona tilanne oli ihan hirveän paha, eli siellä ei rakastettu ketään ja väkivalta oli normaalia. Koulussa mua kiusas jopa opettaja. Mun ystävät puukotti selkään joka toinen viikko, ja elin jatkuvassa pelossa ja kauhussa, itkin usein ja kaikki kaatu päälle.
Mä karkailin kotoa ja ajattelin että olin tosi älykäs ja fiksu. Musta tuntu että tiesin kaikkeen vastauksen ja olin kaikista älykkäin. Okei, mun äo on hyvin korkea, mutta sillon tuntu että mä oikeen tyhmistin itteni niin tyhmäks ku olla ja voi.[ osa tekstistä poistettu] Joskus jouduin jopa sairaalaan näiden juttujen takia.
Mä kuitenkin heräsin yks yö todellisuuteen. Katsoin mun elämää, ja mietin mitä olin aiheuttanut muille. Mun perhe oli havahtunut todellisuuteen ja me pyydettiin apua viranomaisilta kotioloihin. Mä mietin, miten hirveesti niitä sattui mun elämä. Entäs sisaria? Mun sisko oli 7, veli 9, ja ne joutu tuleen MIELISAIRAALAAN katsomaan siskoaan. Ne itki usein, ja pelkäs kun lähdin kotoa. Mä katsoin nyt omaa typerää käytöstäni suoraan silmiin. Kiukuttelin turhaan. Satutin ihmisiä turhaan. Valehtelin. Ja tein kaiken sen oman masennukseni varjolla, käyttäen sitä tekosyynä. Masennus oli ollut oikeasti vakava asia, mutta nyt mä pelleilin sillä. Olin alkanut näkeen sen tuomat edut, ja käytin niitä säälimättä hyväkseni. Siinä hetkessä kun mä näin että veli ja sisko kysyy itku kurkussa että enkai mä aio tappaa itteeni, niin mun piti oikeesti vaan sanoo se ääneen.
Mä olin täysi idiootti kusipää mulkero.
Sen sijaan että se olisi lisännyt mun masennusta niin ei. Mä kohtasin todellisuuden. Mä sen yön aikana mietin mitä mä haluan elämältä. Haluanko mä, että ihmiset muistaa mut muiden satuttajana, ilkeenä valehtelijana, joka sitten pelkurimaisesti vaan lopetti itsensä eikä rohkeesti olis alkanut ratkaseen ongelmiaan. Mä en halunnut tulla muistetuks epäonnistujana. Mä en halunnut ajatella, että jos vaikka mun siskojen lapset kysyis musta, nii mun siskot sanois ”No hän oli pelottava ja etäinen, kylmä ja helposti suuttuva, ja masentunut”. Mä en haluais niiden itkevän mun takiani kärsimyksistä mitä oon jättänyt niiden sydämiin, mitä en koskaan pyytäis enää anteeks, enkä vois helpottaa sitä taakkaa. Mä en haluais ajatella niitä mun haudalla, syyttävän itseään mun kuolemasta.
Mä sinä yönä päätin tehdä muutoksen. Mä ensinnäkin jätin kaikki ihmiset, jotka teki mun elämästä huonoa esim ostamalla mulle kaupasta asioita, mitä en itse vielä alaikäsenä voinut ostaa. Jätin ne kaikki taakseni, vaikka siinä meni pitkään ja jopa välillä retkahdin ottaa niihin uudelleen yhteyttä. Silti se onnistui vähitellen.
Seuraavaks pyysin välttämättömiä asioita, kuten koulun vaihtoa ja helpotettua lukkaria. Mun vaan piti saada mun ääni kuuluviin, ja mä pakotin itteni siihen. Mä sain tahtomani, ja olen hyvin onnellinen siitä näin jälkeenpäin. Se vaan piti taistella itelle.
Sitten pyysin anteeks tekojani kaikilta. Mun suhteet perheen kanssa johtu suurimmaks osaks itseni tempuista, mutta käytiin sit psykiatrilla pitkään yhdessä perheen kanssa. Perhe muuttu kultaakin kalliimmaks ja rakastavaks mulle, kun mä vaan heittäydyin mukaan siihen psykiatri hoitoon. Mä sain yhteydet takaisin isovanhempiin, joiden kanssa yhteydet oli ollut pitkään poikki mun raivoomiseni takia.
Sit keskityin omaan olooni. Aloin kuunteleen itseeni, ja hyväksyyn itseeni. Mä nyt olen mikä olen. Jos oon vähän pyöreä ja sokerille perso, mä vaan olen sitä. Niin kauan kun se ei vahingoita mun terveyttä, pari kiloo ei haittaa. Se olen minä, nii se olen minä. Its ok. Mä kirjottelin itelleni voimalappuja vihkoihin, kirjoihin, seiniin, koneeseen, nettisaiteille… Kaikkialle. ”Tyttö, sinä olet kaunis!, jne. ”Älä kiirehdi! Hiljaa hyvä tulee”.
Aloitin harrastuksen, ja aloin antaan muille enemmän. yritin tsempata sisarten kanssa, koska en halunnut niiden itkevän ja pelkäävän että tuunko enää kotiinkaan. Aloin tekeen kotitöitä enemmän, ja vanhemmat alko luottaan muhun. Mä muutin myös tyylini. Väreillä oikeasti on suuri vaikutus ihmiseen. Heitin mustat vaatteet pois, ja otin tilalle värikkäät vaatteet, kuten vihreät, keltaiset, oranssit, punaiset, pinkit, siniset ja violetit. Aloin käyttään niitä rohkeesti.
Sitten perehdyin sosiaalisuuteen. Askel askeleelta. Ensin alotin pienistä teoista, kuten hymystä. Se oli oikeastaan aika helppoa. Kun aloin tottuun hymyilyyn, aloin sanoon ihmisille ”huomenta”. Esim bussikuskeille, ja aamusin koulun opettajille. Sitten oon lisännyt sanavarastoon kaikki perus ”kiitos, päivää, ole hyvä, mukavaa päivänjatkoa/viikonloppua” jne. Oon alkanut katsoa ihmisiä silmiin, ja kunnioitan niitä enemmän. Kun puristan kättä, en pidä enää kättäni löysänä ja epäkohteliaana, vaan tartun toista kädestä energisesti ja varmasti. Nää pienet teot oikeesti muuttaa ihmistä, ja muut tuntee olonsa turvalliseks ja hyväks sun seurassa. Sitten aloin keskittyyn siihen, etten valita itestäni enää niin kovin. tottakai kerron huolet jne, mutten enää valita päivittäin kuinka ruma ja surkea oon. Se oikeesti stressaa muita hirveesti, usko pois!
Korjasin mun ryhtini. Kyttyrässä kulkeminen tekee susta epäluotettavan ja epäviehättävän näkösen. Suorassa kulkeminen lisää itsevarmuutta, saa sut hehkumaan ja näyttämään päättäväiseltä. Sellaiselta, minkä esimerkiksi palkkaisi mielihyvin töihin.
Lisääppä paperille plussat ja miinukset. Mitä sä tuut menettään elämästä, jos jatkat samalla tavalla? Mitä sä tuut sitten voittamaan taas, jos sä jatkat tätä menoa? Luulen, että plussia tulee aikas vähän. Sä et voita mitään murehtelulla. En tiedä minkälaisia ongelmia sulla on elämässä, enkä vähättele niitä millään tavalla. Kuitenkin on tutkittu että onnellisuus ei riipu siitä millaista elämä sulla ulkopuolella on. Se riippuu asenteesta millä tulkitset ne.
Mä saan tän kuulostaan ehkä helpolta, mutta sitä se ei ole. mutta mitään ei tapahdu, ellei kisko itseensä niskasta. Sitä helposti sanoo että esim. jos sais rakkauden nii sitä muuttuis kyllä. Näin se valitettavasti ei ole. Itse väitin että heti saadessani rakkauden masennus katoaa kun tuhka tuuleen. Sain ihmisen jota rakastin yli kaiken, ja ei se siitä muuttunut miksikään. Se on vähän sama, kun lupaa yläasteella saadessaan vitosia että ”Kyllä mä sit lukiossa tsemppaan”. Opo sano että kukaan niistä joka on noin luvannu ei sitä ole oikeasti tehnyt.
Sun täytyy myös ymmärtää, että masennus ei ole sinä. Jos esim. olet flunssassa, se ei tarkoita sitä, että olet juuri se flunssainen ihminen oikeasti aina. Se on vain sairaus. Näin myös masennus on vain sairaus, ns ”itiö” joka elää sun sisällä ja hallitsee sun todellisuuttas. älä anna sen sumentaa sun silmiäsi. Älä anna sen valehdella sulle, että kuolema on ainoa ratkaisu. Mieti masennus vihollisena, joka on sun mielesi sisällä. Haluut siitä eroon. Haluat sen pois mielestäsi.
On olemassa muurahaisia joiden pään sisään menee tietty itiö, joka ajaa ne tappamaan itsensä. Masennus on ikäänkuin tämä itiö. Älä anna sen voittaa. Se haluaa erottaa sut maailmasta, Älä anna sen tehdä sitä. Älä anna.
Mieti, onko tämä se elämä minkä halusit elää. Ei varmasti ole. On aika muuttua. Ja se lähtee susta itsestäs. Mieti mitkä on sun suurimmat ongelmat, miksi sä olet nyt ajautunut tähän tilanteeseen. Mitä sä voit tehdä niille asioille? Kirjoita ne paperille. Mieti, miten sä voit vaikuttaa niihin. Voit kysyä vaikka lisää multa, tuun kattoon tän uudestaan oletko vastannut. Voin auttaa sua miettimään, mutta kannattaa myös ottaa vaikka nuorten puhelimeen yhteyttä, että saat ammattiapua. Mä olen vaan toinen, joka kärsi masennuksen.
Kun olin siis 10 kun se todettiin, niin pääsin siitä yli ollessani 14. Tämä vuosi, kun nyt olen 15, on ollut ensimmäinen vapaani. Ja mä sanon, että elämä on ihanaa. Se on ihanaa, kun sen ottaa vastaan ihanana. Edelleen mulla on ongelmia perheessä välillä, mutta me ratkastaan ne. Edelleen mulle tulee takaiskuja, mutta niin tapahtuu myös hyviä asioita, kuten sain kesätöitä. Kuulin kaunista linnun laulua. Opin uuden asian. Näin upean kukan. Nämä asiat saa mut jaksaan. Ja unelmat.
Tsemppiä ja halauksia, sä kyllä pystyt!
Valitettavasti, en osaa vastata kysymyksees. Haluaisin että joku kertois mullekkin, onko se mahdollista. Onko mahdollista vielä joskus nauttia elämästä täysillä, ilman sitä mustaa joka on päässä asustellut jo pitkään. On pelottavaa, kuinka välillä yrittää kuvitella elämäänsä vaikka parin vuoden päästämutta ei oikeasti näe mitään. Mitään muuta kuin tätä samaa. Se tuntuu niin järjettömältä, että ei just enää jaksais, mutta luovuttaminen ei kuitenkaan ole mikään ulospääsytie mun mielestä, vaikkakin se on käynyt liian lähellä.Luojan kiitos, mulla on edes hetkiä, päiviä, kausia kun näen asiat valoisammin, vaikkakin silloikin olen eräänlaisessa omassa kuplassa. Mutta ilman niitä, en tiedä mitä tapahtuisi. Varmasti sulllakin on elämässäs paljon syitä yrittää. Onnellisuus on loppujen lopuks pieniä asioita. Kuvitellaan alina kaikesta liikoja. Itse en ole kunnon apua saanut. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen luovuttanut, ja olen myös jollain tapaa niin ”ylpeä”, muka ”urhea” tai jotain, että en ole ikinä hakeutunut apuun, vaikka sitä todella tarvitsisin. Nyt olen sen luvannut sekä itselleni että äidileni että haen apua, tuskin siitä haittaakaan on.Olen myös viime aikoina työskennellyt henkisellä saralla iitseni kanssa paljon, ja on kyllä kova tsemppi nyt päällä.Haluan taas elää, en vain selviytyä. Liian paljon olen jo tälle menettänyt.
Toivon oikeesti sydämeni pohjasta että säkin jaksat vielä taistella. Elämä on ihanaa, mitä nyt muistelen. Minkä ikäinen oot? Jos haluat, voitaisiin jutella?. On niin vaikea koota ajatuksia yhteen viestiin. :)
Hei te ihanat ihmiset, jotka osallistuitte keskusteluun!
En uskaltanut edes toivoa, että joku jaksaisi osallistua tähän keskusteluun, joten olen hyvin otettu. Kiitos teille siitä! Muutama kyynel tippui pelkästä onnesta kun luin vastauksianne. Ehkä joku sittenkin välittää minusta…
Tarkennuksena siis ensimmäiseen viestiini, että olen 16-vuotias tyttö. Elämäni ei ole ollut helppo. Monia ikäviä asioita olen joutunut kestämään, ennakkoluuloja ja hoitotoimenpiteitä, jotta pystyisin kävelemään. Mikään asia elämässä ei siis ole itsestään selvyys…
Ikinä minua ei ole kiusattu, vaikka sekin olisi hyvin ollut mahdollista, koska minulla on pysyvä vamma ja kävelytapani erottuu joukosta.
Perus luonteeltani olen hyvin iloinen ja sosiaalinen. Tekisin mitä vain, jotta läheiseni voisivat hyvin. Tämä ominaisuus ajoi minut luultavasti tähän pisteeseen. Pistin itseni täysin peliin omasta hyvinvoinnistani riippumatta, jotta eräs minulle läheinen ihminen selviäisi omasta tilanteestaan. Se oli liikaa ja kaikki levisi käsiin, masennuin vakavasti.
Te olette ihania ihmisiä, kiitos kun jaksatte välittää ja tsempata täysin tuntemattomiakin jaksamaan! Iso hatun nosto teille siitä! Kasvoilleni levisi edes hetkeksi pieni hymy, kun luin viestejänne. Jos teillä on kysyttävää, niin kysykää ihmeessä. Vastailen mielelläni. Jo nämä viestinne auttoivat minua paljon. Kiitos!
mua ainakin autto päiväkirjan kirjottaminen, itte oon selvinny kamalasta masennuksesta, siitä ei sen enempää. nyt kun katon vanhoja päiväkirjoja voin vaan hymyillä ja sanoo ittelleni et ”mä kuvittelin etten selviä, mut tässä mä oon” muutoksia mitä tein elämään selvitäkseni masennuksesta on esim. olen nykyään vegetaristi vaikka ennen rakastin lihaa. samalla mulle tuli uskonto tosi tärkeeks, ei erityiseks, mutta se autto jaksamaan. tsemppiä
On ihanaa lukea tarinoita jotka ovat päättyneet hyvin. Te olette todellisia selviytyjiä ja taistelijoita! Itsekkin kovasti toivoisin olevani se ”selviytyjä”, mutta raja on tullut vastaan. Rohkaisen teitä kaikkia hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan jos sitä tarvitsette. Sillä jokainen teistä on arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisenaan. Silti aina ei tarvitse jaksaa tai olla vahva. Vahvuutta on myöntää heikkous.
Voi kunpa osaisin suunnata tuon ajattelutavan omaan tilanteeseeni. Muita kyllä tsemppaan ja kannustan oikein mielelläni, mutta en koe itse täyttäväni mitään noista asioista. Jos minä en jaksa taistella niin taistelkaa te! Ansaitsette voida hyvin ja vapauden nauttia elämästä. Tässäkin keskustelussa on niitä hyvin päättyneitä tarinoita, uskokaa ja luottakaa siihen, että teidänkin tarinanne päättyy hyvin.
Pitääkähän minulle peukkuja, että selviäisin vielä edes pienen hetken.
Mulla on itselläni myös tapana neuvoa muita paljonkin, mutta on vaikeaa ajatella itse samoin kitä neuvoo.
Siunausta sulle, sä selviät kyllä ja kuulostat ihanalta, positiiviselta ihmiseltä jolla nyt tällä hetkellä on vähän mieltä mustaava ongelma mutta kyllä se aurinko paistaa synkimpäänkin kolkkaan!
Rukoilen sun puolestas ja pidän peukkuja, tsemppihalaus!!
Kyllä voi selvitä, siitä ei ole epäillystä!
Vaikka itse en ole täysin terve masennuksesta, parempaan olen menossa koko ajan. Silloin, kun masennukseni puhkesi, ei ollut puhetta, että olisin voinut olla koulussa saati ihmisten ilmoilla. Päättöpokarin sain pidennetyllä oppivelvollisuudella ja erikoisjärjestelyillä. Syytin muita omista virheistäni ja ajattelin aina negatiivisesti. Räjähdin helposti, kiroilin ja huusin kaikille ja rikoin tavaroita. Itketti pahimpina aikoina koko ajan ja kaikki tuntui itsellänikin kaatuvan päälle. Myös vituts oli vahvasti läsnä.
Nuo ovat miltei muisto vain.
Hain yhteishauissa innokkaasti kiinnotaville aloille, käyn nyt pajalla töissä ja elämäni on muutenkin tasaantunut. Olen saanut vihaani ja ketustani laantumaan ja pystyn nyt menemään ihmisten ilmoille. En syytä enää ketään omista virheistäni, ja ajattelen nyt positiivisemmin asioista.
Ja kaiken tämän saavuttamiseen meni miltei viisi vuotta. Täytän toukokuussa 18.
Mutta asiaan – ei ihmiset sairastu mielenterveysongelmiin tai ihan fyysisiin tauteihin päivässä, joten paraneminen vie aina, AINA, aika. Joillakin menee kauemmin aikaa kuin toisilla, mutta itsemurha ei ole ratkaisu. Onko sinulla mitään harrastusta, mistä voisit saada voimia? Voitko puhua jollekin tutlle aikuiselle, joka tuntee sinut muualtakin, kuin terapiasta/lääkäristä? Onko suvussasi ihmisiä, vaikka pieniä lapsia, joiden näkemistä odotat joka päivä? Se, miksi elää, ei tarvitse olla mitenkään isoa tai mullistavaa. Se voi olla vaikka jokin kukka tai vaikka eläin. Saatan kuulostaa aivan samanlaiselta kuin ne muut tyyput jossain huitsinnevadassa, mutta elämässä voi nauttia pienistäkin asioista.
JA PURA TUNTEITASI MYÖS TERAPIAN ULKOPUOLELLA. Kirjoita runoja, piirrä vihaisia viivoja, huuda kukkulan laella… Tee sellaisia asioita, jotka helpottavat, mutta älä vahingoita itseäsi. Usko minua, se ei ole hyvä idea.
Sori tämä pitkä viesti. Mutta toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia. Ja tsemppiä :)
Halusin tulla ainakin vielä tämän kerran kertoilemaan kuulumisiani. Haluan kertoa teille, jotka olette osallistuneet tähän keskusteluun, kuinka suuri merkitys sillä on ollut oikeasti minulle.
Pari viikkoa sitten maailmani romahti kirjaimellisesti. Päätin, että nyt tää kärsimys saa luvan loppua. Jossain vaiheessa mieleeni tuli eräs asia. Se asia oli tämä keskustelu ja teidän vastauksenne. Muistin, että joku on selvinnyt tästä, olisiko se mahdollista minunkin kohdallani. Sinä hetkenä muistin teidän tsemppaukset ja teidän tarinanne. Silloin löysin toisenkin vaihtoehdon. Se vaihtoehto oli soittaa lasten ja nuorten puhelimeen. Se puhelu kirjaimellisesti pelasti minut.
Nyt jälkeenpäin olen lukenut useaan otteeseen vastauksenne ja tullut aina edes pieneksi hetkeksi hyvälle tuulelle. Itsekkin olen osallistunut moneen keskusteluun täällä, tosin eri nimimerkillä. Sekin on auttanut jaksamaan. Kun kirjoittaa jollekkin toiselle rohkaisevaa vastausta, joutuu samalla itse miettimään, mitä kirjoittaisin itselleni.
Haluan siis sanoa, että olen äärettömän kiitollinen teille. Sillä ilman tätä keskustelua, vastauksia ja puhelua en välttämättä olisi enää tässä. Kiitos myös kaikille MLL:n päivystäjille! Työllänne on iso merkitys.
Vielä on pitkä matka edessä, mutta teen kaikkeni, että selviäisin tästä taistelusta.
Hei ”Aloittaja”,
voi miten ihana kuulla, että olet saanut täältä sekä Lasten ja nuorten puhelimesta apua! Tulipa hyvä mieli puolestasi. Kiitos sinulle, kun tulit kertomaan kuulumisia ja erityisen paljon tsemppiä matkallesi kohti sitä aikaa, kun taistelu on ohi! Olet nyt jo voittaja!
Moi vaan taas!
Siitä on kuukausia aikaa, kun aloitin tämän keskustelun, mutta halusin kertoa, miten kaikki on tällä hetkellä. Seuraan nuortennetin keskustelupalstaa itsekin hyvin paljon, joten halusin jälleen rohkaista muita omalla tarinallani. Kun huhtikuussa aloitin tämän ketjun, en voinut uskoakkaan silloin, missä olisin nyt. Hain kelalta psykoterapiaa ja sain sen! Nyt käyn terapiassa 3x viikko ja se tekee elämästäni siedettävämpää. Uskon, että saan ajan kanssa asioita järjestykseen vaikka sinne on vielä hyvin pitkä matka. Loppukeväästä ja kesästä mulla lähti yksi jos toinenkin asia enemmän kuin lapasesta, mutta nyt syksyllä kaikkeen tuli täysi stop. Joskus ihminen älyää lopettaa vasta sitten kun on täysi pakko. Aloin laihduttamaan keväällä rajusti ja runsaan liikunnan vuoksi sain rasitusvammoja. Psyykkisestä kivusta tulikin yhtkkiä jotain fyysistä.
Tein ja liikuin vaikka kehoni huusi armoa, mutta minä jatkoin. Nyt syksyllä kävin rasitusvamman tiimoilta lääkärissä ja sainkin aika radikaalin vastauksen. Minulta kiellettiin liikkuminen. Jouduin luopumaan kaikesta, joka piti järjen päässäni. Ei enää 4 lenkkiä päivässä…miten selviäsin siitä? Minut laitettiin istumaan täysipäiväisesti pyörätuoliin. Se oli todella kova isku. Suuri pala itsenäisyyttä vietiin minulta pois. Mutta jos vaihtoehtoina olisivat suuri leikkaus tai muutama kuukausi pyörätuolissa kumman valitsisin? Noh, näin jälkeenpäin ajateltuna olikin varsin järkevää lopettaa liikkuminen, sillä muuten olisin löytänyt itseni hyvinkin pian sairaalasta vaikean alipainon vuoksi. Kohdallani voidaan varmasti puhua masennuksen lisäksi jonkin sortin syömishäiriöoireilusta.
Elämä on potkinut minua päähän viime aikoina hyvinkin paljon. Kovia kipuja, taistelua päänsisäisen diktaattorin kanssa, joka käskee laihduttamaan. Silti jaksan uskoa tulevaan. Haluan katsoa kaikki kortit läpi, vaikka elämä tuntuisi kuinka epätoivoiselta ja merkitsettömältä tahansa. Minulle on annettu lahja elää ja sen haluan käyttää. Vaikka joutuisin leikkaukseen, ei elämä siihen lopu, pääsenpähän kivuista eroon. Tiedän, se on suuri päätös ja vastuu, mutta ei ole vaihtoehtoja kuin hyväksyä se. Haluan vain sanoa, että minäkin olen selvinnyt monesta suosta ja aion löytää tieni ulos niistä kaikista. On ollut itsariayrityksiä yms…mutta olen vielä tässä. Olen hengissä. Olen hakenut apua ja saanut sitä, kaikilla on siihen mahdollisuus, sillä sitä apua saa! Täytyy vain uskaltaa ottaa se yksi rohkea askel avun hakemiseen. Sen voi aloittaa vaikka MLL.n palveluiden kautta. Niin minäkin tein vuosi sitten kirjoittamalla kirjeen tänne ja voi kuinka monta olen sen jälkeen vielä kirjoittanut. Jossain vaiheessa uskaltauduin soittamaan ja se kannatti, kuten edellisessä viestissäni kerroin.
Elämä on joskus hyvinkin epäoikeudenmukainen ja tuntuu ettei millään ole mitään väliä, mutta ole onnellinen ja iloinen, että juuri Sinä selaat näitä sivuja, luet näitä tarinoita ja edes mietit avun hakemista, jos sitä tarvitset. Voin omasta kokemuksestani sanoa, että sitä päätöstä, suurta askelta et tule katumaan, koska sen rohkean askeleen ottamalla päätät elää, ja tiedättekö, että se on tasan sen arvoista. Älkää menettäkö toivoanne, älkää heittäkö kirvestä kaivoon sillä teillä on vielä mahdollisuuksia selvitä. Niitä on aina! Ihan aina! Tässä maailmassa on aina joku joka välittää.
En tiedä, jaksoiko kukaan lukea tätä mun hirvittävää vuodatusta, mutta kiva jos jaksoitte ja kertokaahan omia tarinoitanne, koska niillä on väliä.
Aloittajalle :
You are a true survivor! :) asenteesi sai mut itkemään, monet ”terveet” pitävät elämää itsestäänselvyytenä, ja oli ihana kuulla että jotkut tietää sen olevan lahja mikä kannattaa käyttää! :)
Sun elämääsi on mahtunut paljon taisteluita ja oot selvinnyt niistä, oikeasti kunnioitan sua ihan kauheasti koska ilmeisesti löydät aina jostain pienen pilkahduksen valoa vaikka muu näyttää epätoivoiselta.
Oot kirjoittanut todella inspiroivan kertomuksesi! :)
Mun ”tarinani” on että mua kohdeltiin koulussa huonosti. Sekä henkilökunnan että oppilaiden puolelta ja keskeytin sen, en jaksanut.
En ole onneksi koskaan joutunut harkitsemaan elämisen ja ”kuolemisen oman käden kautta”, väliltä koska mulla on onneksi ollut paljon tukijoita vaikken niitä ole aina huomannutkaan, mutta voin sanoa että se oli mulle tosi epätoivoista aikaa.
En tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi, tulisiko joku hakemaan mut pois mun kotoa tai tekemään ties mitä mulle.
En voi kauhean yksityiskohtaisesti kertoa, mutta käyn nyt koulua kotona ja mulla menee kaikki ihan hyvin.
Kyllä mulle välillä tulee stressiä ties mistä mutta mun perhe ja ystävät auttoi mua, auttoi mua pysymään jaloillani vaikka tuntu että en pystyisi siihen.
Lopulta aloin uskoa että kyllä mun jalat (ja siivet?) kantaa, pystyn tekemään mitä haluan ja uskallan nyt unelmoida ja elää.
Ei mun elämä ole mitään ”hollywood elämää” missä aina käy jotain ja kaikki on mielenkiintoista, mutta olen terve, olen onnellinen ja olen rakkaideni luona ja turvassa.
Joten älkää ikinä luovuttako! Pystytte siihen kun haluatte! :)
Paljon siunausta ja tsemppiä kaikille teille! Kyllä maailma vielä hymyilee! :)
KYLLÄ VOI!
Mua koulukiusattiin, kukaan ei tehnyt sen eteen mitään, ei edes reksi. Tästä syystä luottamukseni ihmisiin on aika heikko, kuten myös itsetunto, ja pelästyn helposti aggressiivisisita reaktioista. Kiusaaminen oli sekä henkistä, että fyysistä ja uhkaisi levitä nettiinkin, mut siihen pysty sentää vaikuttamaan. Omat sairauteni vaikuttivat hyvin paljon muiden mielipiteisiin minusta ihmisenä (oli olevinaan erikoisnuorten ja -lasten koulu, jossa ei kiusata) ja oma perus, äänekäs ja suorasukainen luonteeni oli suunnilleen yhtä uhkaavaa muiden mielestä. En halunnut kyllä pahaa kellekään, lyönyt en juuri koskaan, mut anyway.
Juuri näistä syistä sairastuin itse vakavaan masennukseen 13-vuotiaana. Lintsasin koulusta, poltin (mitä äiti ei katsonut hyväll, syystä että), vittuilin kaikille ja niin pois. [osa tekstistä poistettu] Ajattelin, ettei musta oo mihinkään ja kaikki on turhaa mun osalta. Kaikki mun elämässä oli paskaa ja seinät kaatu päälle.
Psykologini oli käymään meille ja tapaamisen sen päätteeksi aloin riehumaan. Sitten mentiin osatolle melkein koko perheen voimin. Siellä käytiin kääntymässä sen kerran jälkeen muutama kerta, kunnes mä totesin, et nyt riittää. Olin yrittänyt tappaa itteni ja ne heitti mut pihalle kahen päivän jälkeen. Olin nuorisokdissa puolitoista vuotta, sain peruskoulun käytyä siellä, puoli vuotta myöhässä. Menin takaisin kotiin. Tein vuoden töitä. Tasapainoilin kaksi ja puoli vuotta hyvän, pirteän ja nauravan olon ja tämän masennuksen kanssa, joskus aika rajustikin. Tässä minä sitten istun Helsingissa opiskelukämpässäni kirjoittamassa tätä. Koko nuoruuteni, jonka olisi pitänyt olla hauskaa aikaa, meni näin. Mutta se riippu aika paljon ihmisestä, miten nopeasti toipuminen tapahtuu, ja – pääpointti – masennuksesta voi selvitä. Siihen voi tarvita apua, mutta selviytyminen ei ole mahdotonta.
Voimia sulle ja stemppiä :)