Mulla ei oo oikeestaan koskaan ollu kavereita, et ala-asteellaki olin semmonen laastari, et ku joillain tytöillä oli ollu riitaa, nii sit ne oli hetken mun kaa ja sit ku ne sopi, ne ei enää tarvinnu mua ja heivas mut pois. Yläasteella mä sain yhen tosi hyvän kaverin, mut me mentiin eri lukioihin, eikä keretä kauheesti nähä enää. Mä aattelin, et lukion alkaminen olis hieno asia ja saisin uusii kavereit, mut nyt mä oon vaan yksinäisempi ku koskaan ja haluun vaan pois lukiosta.
Mua on myös kiusattu eskarista asti ja oon saanu kuulla päivityäin kuinka ruma ja läski ja turha oon. Voin sanoo et jos kuulee ”v*tun läski tapa ittes” huuteluu usein, se tuntuu vaan tosi raskaalta. Mulla on vaan koko ajan tosi ruma ja läski fiilis ja mullahan on syömishäiriöki sen takii, ku mua kiusattiin. Lisäks mun yksinäisyyttä ja pahaa oloo ei ainakaan helpota ku jotkut tyypit on mulle aina silleen ”mä en kyl ihmettele yhtään et sulla ei oo poikaystävää, ku sä näytät ihan hirveeltä.” Sekään et pääsin mallitoimiston listoille ei helpota yhtään.
On tosi vaikeeta tutustuu uusiin ihmisiin, ku oma omatunto on iha rikki. Mun faija ihmettelee miks oon yksin ja miks mä en syö. Mä puhun kyllä mun äitin kanssa tästä kaikesta ja se tietää myös et oon pan, mut musta tuntuu vaan oikeesti et oon niin turha ihminen. Kiitti jos oikeesti jaksoit lukee loppuun asti.
Hei!
Hyvä, että kirjoitit tänne viestisi. Uskon, ettet ole ainut joka tällaisten asioiden kanssa painii, sillä varmasti moni muukin kokee samoja asioita kuin sä, varsinkin kuin tekstisi perusteella sinulla on monia erilaisia huolia.
Ensinnäkin haluaisin lähteä liikkeelle positiivisista asioista; ensinnäkin siitä, että olet keskustellut äitisi kanssa seksuaalisuudestasi sekä monista muistakin asioista. Samoin isäsikin vaikuttaa olevan huolissaan tilanteestasi, mikä kertonee siitä, että vanhempasi välittävät sinusta ja ovat kiinnostuneet elämästäsi ja on ihana, että olet pystynyt äidillesi myös murheitasi jakamaan. Monesti jo asioista puhuminenkin voi auttaa. Lisäksi mukava kuulla, että yläasteelta sinulle on jäänyt edes yksi hyvä ystävä, vaikka näettekin nykyään vähän harvemmin, mutta hyvä, että olette kuitenkin pitäneet yhteyttä. On tärkeää, että elämässä on edes muutamia läheisiä ihmisiä.
Se, mitä kerrot historiastasi kiusaamisen suhteen kuulostaa todella ikävältä. Ensinnäkin haluaisin sanoa, ettei kiusaaminen ikinä ole sinun vikasi ja on väärin, että se on tapahtunut ja vielä saanut jatkua noinkin pitkään. Sinällään upeaa, että olet kuitenkin kaikesta huolimatta mennyt lukioon hyvillä odotuksilla, enkä kehottaisi niitä vieläkään hautaamaan. Lukio kuitenkin yleensä kestää sen kolme vuotta, jonka aikana kaveriporukat voivat muuttua tiuhaankin, kun eri kursseilla ihmiset vaihtuvat ja tutustut ehkäpä edelleen uusiin ihmisiin. Peli ei sikäli ole vielä menetetty. Lisäksi onko sinulla muita paikkoja, josta voisit saada uusia ystäviä, mikäli lukiosta ei niitä tähän juuri nyt löydy? Onko sinulla esimerkiksi harrastuksia, jossa voisit tavata uusi ihmisiä? Mutta älä menetä toivoasi vielä lukionkaan suhteen, voit vielä kohdata siellä mukavia ihmisiä ja saada sieltäkin vielä uusia kavereita.
Kiusaamiseesi on ilmeisesti liittynyt paljonkin ulkonäkösi haukkumista ja sanot, että tämä on aiheuttanut sinulle jatkuvan ruman ja läskin fiiliksen sekä sen, että sinulla on syömishäiriö. Sanot myös kokevasi itsesi turhaksi ja yksinäiseksi ihmiseksi. Vaikka tämä varmasti kuulostaa hyvinkin kliseiseltä, haluaisin sanoa sinulle, etten yhtään usko, että olet turha ihminen, ei kukaan ole. Varsinkin vanhempasi selvästi välittävät sinusta. Mitä taas tulee ulkonäön arvosteluun, toivon että pyrkisit siihen, ettet antaisi muiden määrittää sitä, mitä omasta ulkonäöstäsi ajattelet. Monesti kiusaamisessa ulkonäkö on se helpoin asia, jota ihmisessä voi haukkua aiheuttaakseen tälle pahaa mieltä ja huonon olon. Tiedän, että haukkumiselta tosin voi olla vaikea sulkea korviaan. Olet kuitenkin hyvä juuri tuollaisena kuin itse olet, vaikkei siltä aina tuntuisi. Syömishäiriö sen sijaan on sellainen asia, johon ehkäpä pitäisi hakea apua joltain ulkopuoliselta taholta. Voisitko pohtia äitisi kanssa sopivaa väylää mistä apua olisi saatavilla, tai mennä kertomaan asiasta vaikkapa lukion terveydenhoitajalle? Mikäli siis et ole vielä syömishäiriöön apua saanut. Syömishäiriöt ovat kuitenkin vakava asia, jotka harvoin häviävät itsestään. En usko, että olisi myöskään huono idea, että voisit puhua myös näistä kiusaamiseenkin ja siihen liittyvistä kokemuksista jollekin. Ehkäpä niistä voisi puhua samalla kertaa myös syömishäiriöön liittyvän hoidon kanssa, tai sitten lukiossa pitäisi olla myös kuraattori tai/ja psykologi, jolle tällaisista asioista voi puhua.
Tärkeintä kuitenkin mielestäni olisi, ettet perustaisi oman arvon tuntoasi ja itsetuntoasia muiden mielipiteille, olivat ne sitten haukkujien tai mallitoimiston mielipiteitä. Toisaalta jos mallitoimiston elämääsi tuomat asiat tuntuvat hyvältä, se on hienoa. Ehkäpä sieltä voisi myös löytää uusia ihmissuhteita, jotka helpottaisivat yksinäisyyttäsi?
Jäsentelit monet huolesi aikuismaisesti ja hyvin, ja vaikka niitä on paljon, niistä voit myös selvitä, vaikkakin se tuntuu vaikealta. Ymmärrän, että tältä pohjalta voi olla vaikea alkaa näkemään omaa ulkonäköään taas miellyttävänä tai lähteä taas tutustumaan uusiin ihmisiin löytääkseen ystäviä, mutta kehottaisin sinua kuitenkin näin tekemään, sillä uskon, että tilanteesi voi vielä parantua, varsinkin jos saat syömishäiriösi selätettyä.
Tsemppiä syksyysi ja toivon sinulle kaikkea hyvää,
terveisin,
MLL:n lasten ja nuorten netin päivystäjä