Siirry sisältöön
Meraki

Heips, ajattelin kirjoittaa tänne nyt saadakseni käsiteltyä ajatuksiani.

Olen nyt täysi-ikäisyyttä hipova miehen alku, jonka elämä on ollut sangen traagista. Kykenen tiivistämään sen yhteen sanaan: Yksinäisyys.

Aloitettakoon tiivistämällä elämäntarinani: Olin käytännössä koko peruskoulun ajan koulukiusattu, ja minulle tehtiin hyvin selväksi, etten kuulunut joukkoon. Ystäviä ei ollut lainkaan. Alakoulussa olleen kiusaamisen vuoksi menetin luottamukseni ihmisiin, sekä opettajiin auktoriteetteina. Lukuisista yrityksistä huolimatta koulu ei kyennyt tekemään mitään asialle.

Yläkouluun mennessä ehdin elää hetken siinä uskossa, että kyseessä voisi olla uusi alku. Tämä oli kuitenkin harhaa, sillä jo muutaman päivän sisällä yläkoulun aloittamisesta kiusaaminen jatkui. Tällä kertaa se vain toteutettiin huomaamattomammassa muodossa, enkä jaksanut enää yrittää tehdä asialle mitään alakoulun kokemuksien vuoksi.

Yhdeksännellä luokalla aloin viettämään aikaa läheisellä nuorisotalolla, ja erinäisten vaiheiden kautta onnistuin yllättävää kyllä ystävystymään erään siellä oleilleen tytön kanssa. Ajan kuluessa hänestä kasvoi minulle elämäni tärkein henkilö, ja koin vihdoinkin olevani onnellinen.

Valitettavasti lukion aloittamisvuoden talvena aloin kärsiä ahdistuksesta ja masennuksesta. Hain tukea ystävältäni, ja hän yritti tukea parhaan kykynsä mukaan. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan riittänyt, mutta kieltäydyin silti jääräpäisesti hakemasta apua.

Lopulta, oman kokemukseni mukaan, tämä alkoi hiertää välejämme liikaa ja yhteydenpitomme väheni vähenemistään. Henkilö pysyi minulle kuitenkin yhtä tärkeänä kuin aiemmin, suorastaan riippuvuuden kohteena, ja hänen suojelemisekseen päädyin katkaisemaan välit häneen ja muihin tutustumiini ihmisiin nuorisotalolta. Käytännössä vain katosin sanomatta sanaakaan.

Aikaa kului, eikä kukaan kysynyt yhdelläkään viestillä minulta katoamisestani. Muutaman kuukauden kuluttua aloin kuitenkin katua, etten sanonut sanaakaan kadotessani. Pistin viestiä entiselle ystävälleni selittääkseni tekoani, sillä pelkäsin erityisesti satuttaneeni häntä. Kuitenkin valehtelin taustalla olleeksi syyksi uuden alun hakemisen, sillä uskoin yhä erossaolon olevan parempi kaikille.

Lopulta kuitenkin aloin aidosti kokea ikävää häntä kohtaan, ja yritin muutamien ihmisten kehotuksesta lähettää viestiä hänelle korjatakseni tilanteen. Valitettavasti sillat olivat ilmeisesti liian pahasti palaneet ollakseen korjattavissa. Hetkeen en tuntenut itsessäni voimakasta reaktiota tapahtuneeseen, mutta päivien edetessä aloin tuntea voimistuvaa kaipuuta ja surua, joka jatkuu vielä tähänkin päivän saakka.

Nyt koen oloni todella yksinäiseksi, sillä vaikka ympärilläni on kavereita, he tuntuvat minulle kovin merkityksettömiltä. En kuitenkaan saa jostain syystä aikaiseksi uusien ystävyyssuhteiden muodostamista, enkä tiedä miten edetä asiassa.

Osaako joku neuvoa?

MLL Ylläpito

Hei,

Hyvä, että kerroit tarinasi, olit tosi rohkea. Jos tuntuu, että haluaisit jutella aiheesta luotettavan aikuisen kanssa voit soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14–20 ja viikonloppuisin klo 17–20 (puhelu on maksuton ja luottamuksellinen) tai kirjoittaa MLL:n Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun (www.mll.fi/nuortennetti). Saat kirjeeseesi henkilökohtaisen vastauksen luotettavalta aikuiselta. Voit myös chatata kanssamme ma-ke klo 17–20.

Vaikka tuntuu, että elämässä ei juuri nyt valoa meinaa näkyä, niin uskon, että toivoa on. Ethän jää ajatustesi ja huoliesi kanssa yksin, olemme mielellämme tukenasi!

Lämpimin terveisin MLL Ylläpito

sag4

kantsii rohkeesti mennä jutteleen johonki mullakin on ollu apua kun oon ollu yksin ja varsinkin yksin omien ajatusten kanssa. Kyllä sieltä pohjalta vielä jaloilleen pääsee ja kannattaa vaan ajatella myös että suunta on vaan ylöspäin, tsemppii t. toinen susi yössä

Vastaa aiheeseen: Yön yksinäinen susi

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.


Back to top