Pahuuden aallot

Sisältövaroitus: kiusaaminen

Ajattelin hieman kelata aikaa. Josko se helpottaisi muistoja. Se ei ehkä sitten painaisi niin hirveästi, jos avautuisin ja vuodattaisin kärsimykseni ulos. Ehkä se hieman voisi auttaa, vaikka suurin paino on jo hävinnyt.

En halunnut. En halua. Koulussa on vain ne varjot, jotka piirittävät minut ja tyhjentävät mieleni iloisista asioista. Tai tyhjentäisivät jos minulla olisi niitä. He paiskoisivat reppuni lattialle ja repisivät kirjani, vain nauraen. Siellä olisi myös opettaja, joka ei halunnut ymmärtää. Siksi en kertonut muillekaan. Hekin varmasti sanoisivat saman.

“En kyllä ymmärrä, eivät he ikinä ole tehneet mitään sellaista. He ovat kilttejä ja auttavaisia, eivät kiusaajia” opettaja oli kivenkovaan väittänyt. Kun olin sanonut vastaan, opettaja oli laittanut minut puolen tunnin jälki-istuntoon, vakavasta valehtelusta. Siksi en ikinä halua kertoa muille, jos vaikka joutuisin johonkin kamalaan nuorisovankilaan. Tai no en ehkä, mutta jotain melkein yhtä pahaa varmasti (tai niin minä kuvittelin). Opettaja ajatteli, että olen tarpeeksi iso pärjäämään itse. No enhän, olin vasta viidennellä.

Äitini huusi, että pitää lähteä, tai saan kuukauden viikkorahakiellon. En minä sitä halunnut, sillä säästin uusiin ratsastussaappaisiin. Varmaan senkin takia minua kiusattiin, koska ratsastin. Oli sitten pakko lähteä lampsimaan kohti koulua. Kohti sitä naurua ja pahuutta, joka huokui jokaisessa paikassa. Vetäisin paidan päälleni, peittäen sillä mustelmani.

Askeleeni hidastuivat ja mielessäni vyöryi monta mustaa aaltoa. Ajatukseni nielaisi tyhjyys. ”Ole kuin et huomaisi heitä, kuin sinulla ei olisi tunteita”, ajatukseni kuiski. Mitäpä tunteita minulla olisi, muuta kuin tyhjyys ja paha olo? Ei mitään. Koulun kellot soivat juuri kun astuin koulun pihaan. Laahustin sisään ja annoin pelon taas hävitä. Annoin ei-minkään tulla. Tyhjyys nielaisi minut. Koko koulupäivä meni kuin transsissa.

Huokaisin ja avasin ulko-oven. Astuin sisälle ja otin takkini pois. Kengät jätin telineeseen ja kävelin huoneeseeni, reppua kantaen. Koko koulupäivä meni taas kuin silmänräpäyksessä. En jaksanut välittää, vaikka minua haukuttiin kusipäiseksi jänishousuksi. Kai minä sitten olin sellainen.

Otin kenkäni, reppuni ja lähdin kotiin. Juoksin äitini luo heti kun pääsin sisälle. Halasin häntä itkien. Kerroin, että minua kiusattiin. Seuraavina päivinä halusin väen vängällä pysyä hetken kotona. Onneksi silloin oli torstai. Olin perjantain poissa koulusta.

Kun kiusaamisjuttu oli selvitetty, kävin muutaman kuukauden ajan kuraattorilla. Kiusaajat lopettivat ja opettaja vihdoin uskoi minua. Hän pyysi monesti anteeksi ja sain häneltä hetken erityissuosiota. Haavani parantuivat ja pystyin aloittamaan uuden elämän koulussa, kun tiesin ettei minulle ole vastassa pahuutta. Pahuutta, joka huokuisi kaikkialla.

Nykyään elän mukavaa elämää, kahdeksannella luokalla. Joskus mietin minkälaista olisi, jos en olisi ikinä kertonut yhtään kenellekään. Kärsisinkö vieläkin? Kenties. Jos sinua kiusataan, kerro rohkeasti aikuiselle. Jos ensimmäinen ei usko, älä tee samaa virhettä kuin minä, vaan kerro toiselle. Niin kauan, kunnes sinua uskotaan. Se on parhaaksi sinulle <3

Huom! Tämä ei ole tositarina! Tarinan tapahtumat eivät ole totta!

-Hunaja