Olen siis 20v tyttö. En välttämättä ihan niin nuori mutta nuori aikuinen kuitenkin…Asun vielä kotona perheeni kanssa. Tästä vähän avaudun.
Kotona mua ahdistaa todella paljon. Mulla ei ole koko mun elämäni aikana ollut yksityisyyttä jota olisin tarvinnut jo esiteininä. Olen siis 20 vuotta ollut samassa makuuhuoneessa missä on myös vanhempani nukkuvat (huom mitään seksuaalista häirintää EN ole kokenut, en ole siis joutunut näkemään enkä kuulemaan mitään).
Huoneessa on siis pieni seinä ”huoneiden välillä” mutta järkyttävän kokonen oviaukko. Eli ei ollenkaan yksityisyyttä kummallekkaan osapuolelle…
Äitini ei ymmärrä että tilanne on todella ahdistava mulle ja sanoo vastaukseksi ettei hänelläkään ollut nuorena omaa huonetta…häntä ei kuulemma myöskään häiritse että olen samassa makuuhuoneessa. Mutta minua häiritsee.
Tilanne tässä talossa on se että 8 vuotta sitten olisin oman huoneeni saanut jos se olisi remontoitu loppuun. Huone on siinä tilassa että kaikki on revitty auki eli siellä ei voi olla. Eli vapaa huone olisi mutta se tarvii sellaista remonttia jota minä en osaa tehdä. Monena vuotena siitä olen sanonut että voisiko sen tekemistä jatkaa. Vihreää valoa on ollut ja sit se on taas tyssännyt alkumetreihin. Asiaa pahentaa et huoneen auki repimisen jälkeen he ovat remontoineen kodinhoitohuoneen, oman puolen yhteisestä makuuhuoneestamme ja vaatehuoneen. Tuntuu siis todella epäreilulta.
Tämän vuoksi tykkään olla paljon kumppanini luona (joka myöskin asuu kotonaan mutta olen sinne aina tervetullut). Saatan olla monia päiviä ellen kokonaista viikkoa siellä. Se on myös se paikka mihin aion loppujen lopuksi mennä kun asiat menevät kotona päin seinää jos menevät. Kumppanin äiti ja veljet ottavat mut mielellään vastaan, ymmärtää mun tilanteen ja melkeimpä odottavatkin milloin tulisin heille asumaan. Välillä kyselevät perään jos ei ole mua näkynyt että onko kaikki ok.
Äitini kuitenkin on todella passiivisagressiivinen mua kohtaan kun olen kumppanin luona. ’Kyselee’ viestillä ”Etkö osaa jo kotiin tulla” tai ”Oletko eksynyt ku ei kotona sua vielä näy” sekä ”Nyt täytyy tulla kotiin vai pitääkö hakea”.
Voisi ihminen kysyä nätimminkin ja nimenomaan kysyä eikä käskyttää tai todeta ilkeään sävyyn.
Tuntuu ettei hän ymmärrä mun olevan kuitenkin jo 20 vuotias. Moni nuori muuttaa pois jo 16 vuotiaana opiskelun perässä. Itselläni ei ole edes yksityisyyttä ollut vieläkään siinä iässä… Johtuuko tämä kaikki siitä et nimenomaan oon tässä huoneessa jumissa ja äiti ei vain osaa päästää irti. Ei hän tälläinen tietääkseni isoveljiäni kohtaan ole koskaan ollut.
Haluaisin vain lähteä, mutten halua olla ilkeä äitiäni kohtaan vaikka hän on aiheuttanut mulle paljon pahaa oloa vuosien varrella. En halua draamaa tai lähteä pois ovet paukkuen. Mutta hänen käytös mua kohtaan saa mut haluamaan vain enemmän pois. Hän ei sitä itse ymmärrä…
En tiedä mitä tehdä.
Olen hukassa.
Todella ahdistunut ja ehkä hieman peloissani. Sillä tiedän, miten pahaa oloa äitini voi mulle aiheuttaa.
