Mulla on nyt viimeset 2kuukautta ollu semmoinen olo ettei mun vanhemmat rakasta mua sen takiainen ne haluu vaan sika et niitten on pakko, koska oon niitten lapsi kummiski. Oon nyt ajatellu et tää on jatkunu vaan hetken mut sit ku oon alkanu miettimään niin tää on alkanu jo sillon kun olin 5lk (oon nyt 8) eli melkein neljä vuotta. Se alko siitä kun mun isosisko meni yläkoulun ja sen arvosanat tippui aika paljon. Sit mun vanhemmat ajatteli et mun pitää alkaa panostaa kouluun ettei mulle käy samalla tavalla. Ei se ookkaan niin paha asia mut ne alko painostaa mua siihen et luen ja teen kaiken täydellisesti. Sit ku se kaikki tuli kerralla ja sitä tuli tosi paljon niin se oli tosi rankkaa enkä tienny mitä pitäis tehä. Mun vastaus siihen kaikkeen stressiin ja paineeseen oli viiltely, se ei ollu kovin järkevää ku jäin tosi nopeasti koukkuun ja teen sitä vieläkin.
Sit ku menin kutosluokal ne alko painostaa mua viellä enemmän. Samaan aikaan mulla alko murrosikä ja alko tunteet heittelemään ja muutenkin oli vähän outo olo omassa kropassa. Sit ku ne sen paineen lisäks huusi mulle kaikista pienistä virheistä, vaikka nyt jos unohdin laittaa takin naulakkoon saatoin saada siitä tosi pahat huudot et miten voin olla niin huolimaton. Samaan aikaan mun kaveriporukassa alko liikkumaan päihteet ja alkoholi. Sit ku viiltelykään ei oikeen enää auttanu päätin alkaa juomaan alkoholia. Kieltämättä ei ole ylpeimpiä asioita elämässäni enkä kyllä aloittaisi uudelleen. Onneksi se harrastus loppui aika nopeasti kun yksi kavereistani sai alkoholimyrkytyksen kun olimme juoneet liikaa. Näin tämän tapahtuvan omilla silmilläni ja siitä jäi traumat kyllä mieleen.
Seitsemännellä luokalla minulla todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö ja se on tuonut elämään vähän järkeä että tiedän miksi välillä tunteet heittelee ilman mitään erikoisen hyvää syytä, mutta vanhemmat pitävät tätä tekosyynä että jos mulla on huono olla he sanovat että se kuuluu murrosikään ja unohtavat kaiken muun. Lähellä näitä aikoja äitini oli nähnyt että olin viillellyt ja sieltä ei tullut mitään lohdutusta tai auttavaa kommenttia, minulle sanottiin suoraan että nyt loppuu tommonen homma tai oon kotiarestissa niin kauan että loppuu. Sitten kun isäni sai tietää hän vain sanoi minulle että jos ikinä enää teen niin hän lähettää minut suoraan laitokseen. Se sattui todella paljon kuulla ettei vanhempiani oikeasti kiinnostanut.
Seitsemännen luokan kesällä minulla oli syömishäiriö vanhempieni takia. Minulla ei ole ollut ikinä virallista diagnoosia asiasta mutta laihduin sinä kesänä noin [osa tekstistä poistettu], pelkäsin ruokaa, skippasin niin paljon ruokia kuin vain pystyin ja aloin miettiä etten ansaitse ruokaa joten en syö sitä, Saatoin välillä olla päiviä ilman ruokaa. Olen nyt jo paremmassa kunnossa. Syön jokapäivä ainakin jotain mutta minulla on vielä pitkä matka edessäni. Olen vaan siinä pisteessä etten tiedä mitä pitäisi tehdä koska minulla on vain yski aikuinen elämässäni kehen luotan ja hän on valmentajana. En uskalla puhua vanhemmilleni koska pelkään että he vain suuttuvat minulle asiasta, koulukuraattorille en halua puhua koska tiedän ettei hän voisi olla asiasta hiljaa koska satutan itseäni, enkä ole valmis että kaikki tietävät ongelmistani. En valmentajallekkaan halua puhua koska hänen työ on valmentaa ei olla henkilökohtainen terapeutti.
Tämä asia on muutenkin minulle todella vaikea puheenaihe koska kun oli pieni ajattelin aina että äiti ja isä olivat maailman parhaat ihmiset ikinä ja välillä mun alitajunnassa oleva 5-vuotias minä miettii et tää on jotenkin mun vika ettei mun vanhemmat olis ikinä niin ilkeitä ja kauheita mulle kun ne oikeesti on.
Tässä ei nyt läheskään on kaikkitietävä tapahtuu mutta siinä on niinkun pahimmat, musta tuntuu etten jollekin olisi tästä asiasta kertonut en enää tätä kauaa jaksais. Tälhetkel jopa tuntuu sille etten enää on tääl ens vuonna ☹️
Hei!
Kiitos viestistäsi. On tosi kurja kuulla, että sinulla on tunne siitä, että vanhempasi eivät rakasta sinua ja he vaativat sinulta täydellisyyttä. Asia selvästi aiheuttaa sinulle huonoa oloa, jopa siinä määrin, että se on saanut sinut satuttamaan itseäsi. Hyvä kuitenkin, että päihteiden käyttö on loppunut ja pulmat syömisenkin kanssa ovat jo paremmalla tolalla.
Toivoisin niin, että saisit tuntea kotona olevasi rakastettu ja riittävä juuri sellaisena kuin olet. On väärin vaatia sinulta täydellisyyttä tai ylipäätään liikaa. Sinun olisi tärkeää saada tuntea olosi rakastetuksi ja hyväksi huolimatta siitä, kuinka hyviä arvosanoja saat. Sinussa on valtavasti muitakin puolia kuin vain koulumenestys. Hyvään ja onnelliseen elämään ei tarvita hyviä koenumeroita, eikö? Se, millaisia tavoitteita koulussa on ja mitä haluat elämältäsi, on yksin sinun asiasi. Totta kai hyvä koulumenestys avaa enemmän ovia ja tämä vanhemmillasikin varmasti on ajatuksena, mutta hyvät numerot eivät saa tarkoittaa sitä, että voit huonosti.
Viiltely on monille vanhemmille vaikea asia ymmärtää ja sulattaa. Olen tosi pahoillani siitä, etteivät omat vanhempasi osaa tukea sinua siinä. On myös väärin uhata laitoksella. Se kertoo minulle isäsi hädästä ja huolesta siitä, ettei hän osaa auttaa sinua, mutta haluaa sinun olevan turvassa. Kukaan vanhempi ei voi vain laittaa lasta laitokseen, vaan siihen vaaditaan aina sosiaalityöntekijän päätös. Ajattelen myös, että vanhemmillasi saattaa olla paljon huolia ja ajatuksia, joita eivät osaa nyt kanavoida oikein niin, että pystyisivät tukemaan sinua.
Tämän vuoksi minusta olisi tosi ihanaa, jos pystyisit kertomaan kotitilanteestasi kuraattorille. On ymmärrettävää, että se tuntuu pelottavalta. Hän ei kuitenkaan saa kertoa tilanteestasi kaikille, ainoastaan heille, keille kertominen auttaa sinua.
Hän saattaa esimerkiksi ottaa kanssasi puheeksi sen, että perheesi voisi hyötyä sosiaalityöntekijöiden avusta ja ehdottaa siksi lastensuojeluilmoituksen tekemistä sinusta. Sosiaalityöntekijät voisivat silloin jutella vanhempiesi kanssa ja kertoa heille, kuinka he voisivat tukea sinua paremmin. Sen lisäksi kuraattori voisi jutella suoraa myös vanhempiesi kanssa ja auttaa heitä ymmärtämään tilanne sinun kannaltasi ja puhua siitä, mitä liialliset paineet ovat saaneet aikaan. Kenellekään muulle en usko hänen asiasta puhuvan ja näistäkin hän juttelee varmasti ensin sinun kanssasi.
Tärkeintä olisi, että tilanne kotona muuttuisi ja voisit taas hyvin, eikö niin? Vanhempiesi toiminta ei ole sinun vastuullasi, vaan tarvitset siihen jonkun aikuisen apua. Aikuisten tehtävänä on luoda kodistasi sellainen paikka, jossa sinua tuetaan ja jossa sinun on hyvä olla.
Toivonkin sydämestäni, että varaisit ajan kuraattorille. Jos asioista on vaikea puhua ääneen, voisit vaikka kirjoittaa hänelle, että sinulle asetetaan kotona liian isot paineet, mikä on johtanut viiltelyyn, pulmiin syömisessä, päihteiden käyttöön ja jopa kuoleman ajatuksiin. Tällaisesta viestistä hän tietää heti, mistä on kyse.
Voit myös soittaa meille (numeromme on 116 111), tulla chattiin juttelemaan tai kirjoittaa kirjepalveluumme, jolloin voimme jatkaa kirjeenvaihtoa pidempäänkin. Kaikki palvelumme ovat täysin ilmaisia ja avoinna joka päivä. Ethän jää yksin!
Halauksin,
Lasten- ja nuortenpuhelimen ja chatin päivystäjä