Olen 16-vuotias, ja olen ollut masentunut puolet elämästäni. Kärsin perheväkivallasta lapsena, mutta sain kriisiapua, ja kävin pari vuotta perheneuvolassa ja nuortenneuvolassa. Viimeisen vuoden aikana masennukseni on mennyt vain huonompaan suuntaan.
Nuorempana en halunnut myöntää että olen onneton. Esitin aina terapiassa että kaikki on hyvin, enkä koskaan ole kertonut huonosta olostani äidilleni tai siskoilleni. Halusin olla vahva enkä halunnut masentaa äitiäni entisestään. Niinpä vuosi sitten lopetin terapiassa käynnin, sillä ”kaikki oli hyvin”.
Kaikki on kuitenkin mennyt alamäkeä. En ole tyytyväinen itseeni. Vihaan ulkonäköän, tlevaisuudella ei ole minulle mitään annettavaa. Mikään ammatti ei tunnu mieluiselta. [osa tekstistä poistettu] Olen epäsosiaalinen ja kaikki vihaavat minua ja pitävät minua outona. Epäonnistun kaikessa. Olen epäystävällinen ja näsäviisastelen kaikille. Ystävieni seurassa olen hiljaa ja tuijotan lattiaa. En osaa hymyillä kuvissa. Tekee mieli vain itkeä ja kuolla pois.
Olen kehittänyt myös jonkinasteisen syömishäiriön viimeisen vuoden aikana; olen syömättä, sitten ahmin ja oksennan. Ruoka ja paino pyörii koko ajan päässäni, vaikka terveydenhoitaja on ollut sitä mieltä että painoa voisi tulla lisääkin.
Olen kertonut kolmelle ystävälleni huonosta olostani (oikeastaan en kertonut, he vain arvasivat että kaikki ei ole hyvin, ja painostivat kertomaan mikä on vialla). He ovat huolissaan minusta, ja kehottivat puhumaan koulukuraattorille, terveydenhoitajalle tai muulle vastaavalle. En kuitenkaan uskalla, sillä en halua että vanhempani saavat tietää. Pelkään että minua pidetään huomionhakuisena eikä minua oteta tosissaan, enkä usko terapiasta olevan mítään hyötyä. En tiedä mitä minun tulisi tehdä.
Tuntuu että ystäväni turhautuvat, eivätkä enää usko että olen edes masentunut. He varmaan ajattelevat että haluan vain huomiota, koska en hanki apua.
Hei,
olet kokenut rankkoja asioita menneisyydessäsi. Hyvä, jos perheenne sai silloin apua ja väkivaltaa et toivottavasti enää joudu kokemaan?! Vaikka perheessäsi tilanne olisi parempi, niin ei tapahtumia ja kokemiaan kipeitä asioita unohda noin vain. Et ollut ehkä nuorempana valmis puhumaan asioistasi ulkopuolisille tai läheisillekään? Se on ihan normaalia. Silloin, kun kipeät asiat ovat vielä liian lähellä, niistä ei välttämättä vain ja yksinkertaisesti pysty puhumaan. Tarvitsee aikaa ja etäisyyttä tapahtumiin. Me ihmiset olemme yksilöitä – joillekin puhuminen ja avun vastaanottaminen tuoreeltaan on helpompaa ja toiset taas tarvitsevat kypsyttelyä ja sitä aikaa.
Kertomasi perusteella paha olosi on kasvanut vuosien varrella. Sitä voisi ehkä verrata pieneen haavaan, joka ei ole saanut riittävästi hoitoa. Ajan kuluessa haava on tulehtunut tulehtumistaan ja saanut ehkä uuttakin osumaa tai kuormaa päälleen. Haavan parantumiseen tarvitaankin lopulta enemmän hoitoa ja aikaa. Mutta varmaa on se, että se voi parantua. Sinä voit saada apua ja alkaa voida paremmin.
Tärkeää on myös se, että tiedostat nämä asiat: Sinä et ole syyllinen pahaan oloosi. Sinä et ole huomionhakuinen eikä varmasti kukaan ajattele siten. Kaikki eivät vihaa Sinua (tuskin kukaan), vaan läheisesi välittävät Sinusta. Ystäväsikin ovat selvästi tosi huolissaan ja varmasti he kokevat neuvottomuutta. Sitä ei pidä luulla välinpitämättömyydeksi.
Olisi loistavaa, jos uskaltautuisit (vaikka kaverin tukemana) lähestyä koulunne aikuista, kuten ystäväsi ovatkin neuvoneet ja kannustaneet sinua tekemään. Olisiko sinun mahdollista lähettää viestiä netin tai puhelimen välityksellä esimerkiksi kuraattorille tai terkkarille? Voisit viestissä sanoa, että haluaisit tulla juttelemaan luottamuksella ja että olisiko se mahdollista. Koulun ammattilaisia sitoo vaitiolovelvollisuus, joten lähtökohtaisesti teidän keskustelut pysyvät vain teidän välisinä. Suosittelen pyytämään aikuista kertomaan vaitiolovelvollisuudestaan ja sen ehdoista. Voit sanoa rehellisesti, ettet halua vanhempiesi tietoon mitään, mutta haluat ja tarvitset apua. Olet jo 16 -vuotias, joten uskoisin, että voit hyvin käydä juttelemassa jossain ilman, että vanhempiesi tarvitsee siitä välttämättä tietää. Ainakin koulun aikuiselle voit ilman muuta jutella, sen pidemmälle ei vielä tarvitse miettiä.
Myös MLL voi tarjota sinulle tukea Lasten ja nuorten puhelimen, chatin ja nettikirjepalvelun avulla. Nämä kaikki ovat luottamuksellisia ja nimettömiä palveluita ja niissä voi jutella mistä tahansa mielen päällä olevasta asiasta tai murheesta.
***Näiden lisäksi voit halutessasi varata oman puhelinajan MLL:n työntekijälle. Lasten ja nuorten tuki on erillinen puhelinpalvelu väkivaltaa kokeneille lapsille ja nuorille, johon vastaa sovittuina aikoina Lasten ja nuorten puhelimen työntekijä.** Tukinumeron, soittoajan sekä lisätietoa saat ottamalla ensin yhteyttä Lasten ja nuorten puhelimeen (numero 116 111) tai chattiin (www.mll.fi/nuortennetti). Voit keskustella asiastasi ensin luottamuksellisesti päivystäjän kanssa, tai kysyä heti suoraan Tukipuhelimesta. Ota rohkeasti yhteyttä!***
Olet fiksu nuori ja sinulla on kaikki mahdollisuudet loistavaan tulevaisuuteen! Tällä hetkellä masentuneen mielen vuoksi näet maailman ja tulevaisuuden harmaiden lasien läpi, mutta kun saat apua, niin ajan kanssa harmaus väistyy ja alat nähdä toivon pilkahduksia koko ajan enemmän. Anna itsellesi ja elämällesi mahdollisuus. Olet sen ja kaiken hyvän arvoinen!
Lämmin ja ISO halaus!!
Hei!
Kuten jo tämän sivuston kautta sinulle vastattiin, suosittelen kertomaan ajatuksistasi koulusi kuraattorille tai psykologille. Heitä sitoo vaitiovelvollisuus, joten 16-vuotiaan nuoren vanhempien ei tarvitse olla tietoinen keskustelustasi ammattilaisen kanssa, jos et itse niin toivo. Toivon, että haet pian apua. Voisit esimerkiksi pyytää huolestunutta ystävääsi mukaan etsimään kuraattorin tai psykologin vastaanottoa, jos yksin avun löytäminen tuntuu vaikealta. Tämä on ensimmäinen askel, minkä jälkeen asiat alkavat varmasti selviämään.
Paljon tsemppiä!
Hei,
syömishäiriön kanssa kamppailu on työlästä. Paraneminen vaatii ennen kaikkea aikaa. Millaista tukea sinä tällä hetkellä saat osastojakson jälkeen?
Painonnousu herättää sinussa varmasti ahdistusta ja saatat kokea negatiivisia tunteita itsestäsi ja kehostasi. Muistathan, että paino ei nouse loputtomiin, vaan keho pyrkii sellaiseen tilaan, jossa se voi hyvin. Ehkä pieni ääni sisälläsi kuiskuttaa, että pitäisi taas tiukentaa otetta? Mutta se negatiivisia asioita kuiskiva ja entisiin tapoihin kannustava ääni on sairauden ääni, joka yrittää nujertaa sinut. Se valehtelee ja saa sinut katsomaan itseäsi vääristyneessä valossa. Nyt olisi tärkeää, ettet antaisi sille periksi.
On raskasta, jos joudut taistelemaan sairauttasi vastaan ihan yksin ja siksi kysyinkin, millaista tukea tällä hetkellä saat. Olisi tärkeää, että sinulla olisi joku ihminen/paikka, jolle/jossa saisit puhua kaikista ahdistuksen tunteista ja peloista, joita sinulla liittyy syömisen normalisointiin. Ottaa aikaa ennen kuin pystyt näkemään ja kokemaan, että normaalipainoisena voitkin paremmin ja elämä ja keho eivät joudu kaaokseen, vaikka annat itsellesi luvan syödä.
Jaksa uskoa siihen, että ahdistus ja masennus eivät kestä ikuisesti, vaan ovat osa paranemisprosessia. Jaksa hokea itsellesi, että haluan olla terve (haluathan?), haluan nauttia elämästä ja olla onnellinen. Noihin kaikkiin sinulla on oikeus ja noita kaikkia kohti kuljet tälläkin hetkellä, pienin askelin. Ethän luovuta, vaan jaksat taistella syömishäiriön peikkoa vastaan! Pystytkö puhumaan vanhemmillesi kuinka avoimesti? Ovatko he tukenasi?
Lämmin halaus sinulle!
En tiä mutta luulen ymmärtäväni sua. Olin kanssa tilanteessa, miss muassa kiusattiin. Se oli seiskalla. Mutta ei mitenkään vähän. Vanhemmat oli eronnut enkä tuntenut ketään uudesta koulusta. Ensin kaikki oli kivoja, halua tutustua mutta mä en jaksanut mennä niiden bileisiin. Olin väsynyt ja oli ikävä isää, kaikki oli erilaista ja tuntu turhalta. Mäki tappelun äidin kaa paljon ja luulin, ettei se kaikki koskaan muutu. Olin masentunut ja juttelin vaan kuraattoril joistain muista jutuista, jotta pääsi tunnilta ja pois niiden kiusaajieni läheltä. Se oli hirveä kaks vuotta.kun lopulta kerroin opell ja äidil siitä kaikesta, pääsin VAA puhumaa, kukaa ei ees yrittänyt keskustella kiusaajille. Siis tuntu, et mutta oli laitettu jotenkin häpeäpenkkiin juttelee ja muut oli VAA kuten ennenkin. No, se ratkesi, kun yläaste loppu ja vihdoin kouluu. Siihen asti oli ihan hirveetä. En tiä, auttaako sua tai ketään mut halusin sanoa, et mun mielestä vanhempien ero oli ku ne olisi repiny mutkin ja kiusaaminen siihen päälle repi lisää. En oikeest voi sanoo, et ero olisi vieläkään on mun mielestä mutta tiän, et ainakin mun kaverin vanhemmat on nyt eron jälkeen taas kivoja, ei enää riitaa. Kahet synttäritkin. Ehkä kaik selviää pian, toivon sul nii. Toivon, et sä saat kanssa lähetti synttärit ja hauskaa aikaa kotona ja koulusta loppuu se tyhmä kiusaaminen.
Voisit kertoa esim:Opettajalle. Voisit puhua sinun äidillesi,koska äidit vaan joskus ovat sellaisia,mutta he haluavat aina lapsen parasta.Voisit myös puhua sinun kaverillesi joskus kaverit kääntyy kaveria vastaan ettei itse niitä kiusata. Mutta muista kertoa asiasta itseäsi isommille!
Sinun kannattaisi puolustaa kaveriasi kiusaajilta ja kertoa opettajalle kiusaamisesta.
Voit sanoa vanhemmillesi, että lopettaisivat riitelyt ja välittäisivät enemmän sinusta.
Harmi että sinua kiusataan. Kaveriltasi sinun kannattaa kysyä, kiusaako hän sinua tahallasi. Kiusaajille sinun kannattaisi sanoa mitä mieltä olet heidän touhuistaan. Jos sinulla ei ole kavereita vapaa-ajalla, kysy jotakuta olemaan kaverisi.Jos et tykkää sun äidistäsi, niin puhu hänen kanssaan.Niin ehkä ymmärrät häntä paremmin. Sinun pitäisi puhua vanhempiesi kanssa erosta, kiusaamisesta, sekä muista mieltäsi painavista asioista.Toivottavasti tilanne paranee. Minulla on vähän kokemusta kiusaamisesta, ja kaveripiirin pienenemisestä.