Moi, oon vähän hämmentynyt. En ole varma laittaisinko tämän Mieli ja keho -palstalle, mutta ihan sama.
Olen 16-vuotias henkilö, joka on syntymässä määritelty naiseksi. Lapsena pidin asioista, joita yleensä pidettiin ”tyttöjen juttuina” esim. nuket, mekot, väri pinkki (tiedän, tällaista jakoa ei pitäisi oikeasti olla, mutta tämä nyt on kuitenkin olennainen asia tässä). Tunsin itseni naiseksi.
Kuitenkin ala-asteellakin minulla oli välillä olo, että en kuulunut joukkoon. Tämä välittyi yleensä asenteena, jonka voi tiivistää lausahdukseen ”I’m not like other girls.” Halveksin silloin todella tyttömäisiä tyttöjä. Kaverin kanssa aina nauroimme, kuinka muut tytöt pelkäsivät kuraa tai meikkasivat (hassua tässä kohtaa ajatella, kun istun nytkin meikit päässä).
Yhdessä kohtaa pukeutumisenikin meni maskuliinisempaan suuntaan, kun käytin hameiden sijaan Adidaksen verkkareita. Ensisijaisesti käytin niitä, koska ne tuntuivat hyvältä. Sitten äiti tulkitsi, että halusin aina käyttää urheiluvaatteita, eikä enää ostanut muita vaatteita. Shoppailu on mielestäni aina ollut ahdistavaa, mutta kurkkuani kuristi entisestään, kun äiti sanoi: ”Ethän sinä noista pitsiliiveistä taida edes pitää.”
Niin, ehkä minä olin niin joskus sanonut, että en niistä pitänyt. En voi syyttää äitiä kaikesta. Mutta minua rasitti suunnattomasti, kuinka hän ei tajunnut, että minä kasvan ja muutun. Koska olisin halunnut ne valkoiset, pitsiset ja hiukan tarpeettomat rintaliivit. Sanoinko sitä? En. Tiedän, että olisi pitänyt vain sanoa.
En sanoisi, että minulla on kehodysforiaa. Kehossani on tapahtunut naiseuteen kuuluvia murrosiän muutoksia. En näytä samalta kuin ala-asteella. Vaikka välillä siltä tuntuukin. Tuntuu, että suurin muutos on tapahtunut pituudessa, karvoituksessa ja no, kuukautisten alkamisessa. Sen sijaan kehon muoto on aika sama. Ja se on se, joka aiheuttaa eniten epävarmuutta.
Tuntuu turhamaiselta harmitella rintojen kokoa. Yritän ajatella positiivisesti: ei rinnoista aiheutuvaa selkäkipua, ei jatkuvaa seksualisointia jne. Mutta se tuntuu vaikealta. Nolottaa sanoa, mutta joskus olen ihmetellyt, miksi naisia harmittaa seksualisointi. Nyt tietenkin olen tajunnut, että epätoivottu huomio on nimenomaan epätoivottua. Mutta kun minua ei nähdä seksuaalisena. Eikä erityisen feminiinisenä, kauniina tai mitään sinnepäinkään. Ei minun kehoani ikinä katsota.
Voin sanoa suoran, että olen välillä aika huomionkipeä. Kavereiden seurassa olen saattanut heittäytyä lapseksi, jotta saisin vähänkin huomiota. Mutta kun saan huomiota, alan ujostelemaan. En minä osaa olla valokeilassa.
Tiukat vaatteet ovat olleet epätoivoinen yritykseni olla feminiininen. Välillä se on tuntunut hyvältä. Minulle saattaa tulla jopa olo, että rintani ovat ihan okei. Mutta sitten sekin menee ohi ja jäljelle jää vain paha olo.
Haluaisin olla feminiininen. Meikkaus on tuonut minulle asian suhteen itsevarmuutta. Mutta sekin tuntuu vain yritykseltä peitellä finnejä.
Paha paikka minulle oli, kun minua verrattiin erääseen miesopettajaan. Johtui lähinnä kampauksesta. Tiedän, että sen sanoja ei tarkoittanut pahaa – hän sanoi vain huomionsa. Eikä hän osaa aina lukea tilannetta. Mutta se osui todella kipeään kohtaan. Olen epävarma polkkatukastani. Minulla oli aiemmin pitkä tukka, ja nyt tahtoisin sen niin kovasti takaisin.
Siksikin olen välillä miettinyt, olisiko vain helpompi olla poika. Tuntuu, että pojilla on tietyllä tavalla vähemmän paineita. Vaihtoehtoni ovat harmillisesti olla ruma tyttö tai ruma tyttö. Johtuu kasvojen muodosta ja finneistä.
Ja voihan, piste i:n päälle. Silmälasit. Mitä vielä? En enää osaa kuvitella elämääni ilman laseja. Mutta en vain jaksa laseja. On tietysti kiva nähdä. Ja kyllä mä näihin oon tottunut. Mutta kaikki muut näkee lasit rumana. Olen kuullut tuhat kertaa sen: ”Hyi lasit ei ikinä sopis sulle – MUTTA älä siis sinä ymmärrä väärin, sulle noi sopii.” Kiitos vain. Näen kyllä, kun jokin ei tule sydämestä.
Ehkä ihmiset ajattelee, että lasit sopii mulle, koska sovin siihen rillipää stereotypiaan: koulussa menee hyvin, olen hikke ja nörtti ja mitä vielä. En haluaisi olla. Mutta tällainen mä vaan olen.
Mekot pelottaa mua. Ens vuonna ois wanhojen tanssit. Mutta en mä halua varmaan osallistua. Ensinnäkin mulla on aknea selässäkin ja varmaan kaikissa mekoissa on avonainen selkä. Joo, se ei ole suoranainen este, mutta oon aika epävarma mun selästä. Tuntuu, että kaikki selän peittävät mekot on jotain säkkejä (okei, ei varmaan oo, mutta näin yleisesti). Toiseksi – wanhojen mekot korostaa suuresti myös mun toista, aiemmin mainittua epävarmuutta: rintoja. Ne mekot yleensä on tiukkoja rintakehän alueelta ja lisäksi niissä on avonainen kaula-aukko. Toki käytän jo muutenkin tiukkoja ja isokaula-aukkoisia paitoja, mutta en niin avoimia, että rintavako näkyisi (jos sellainen olisi).
Kolmas epävarmuus: pituus. Tää nyt onkin aika yleistä. Ei mua hattais, jos oisin pariani (vähän) pidempi, mutta kyllä korkkarit taitaa muutenkin rajautua pois. En mä niillä ees osaa kävellä. Pareista puheen ollen, neljäs murhe: pari. Juu, kyllä se hoituis, mutta en jaksa sitä draamaa, joka siitä on aiheutumassa.
Ja vielä viimeisenä, viidentenä: mekko-ostokset. Kuten aiemmin sanoin, en tykkää shoppailla. Inhottaa ajatella mekon ostamista äidin kanssa. Sillä kun on niin vahva mielikuva siitä, mikä on mulle parasta.
Mietin wanhojen tanssimista viejän roolissa (”pojan osassa”), mutta sekin estyy epävarmuuden takia. En halua olla maskuliininen. Että mä kai sitten jätän vaan wanhat väliin.
Tiedän, feminiinisyys/maskuliinisuus ei todellakaan kulje käsikädessä sukupuolen kanssa. Mun on vaan vaikee hahmottaa mikä on sukupuoli. Välillä ajattelin, että se oli vain sukupuoliroolit. Pienenä ajattelin, että se on se, mitä on housussa. Nyt mulla ei ole hajuakaan. Sukupuoli kai vaan on. Ja kai mä oon nainen. Siltä musta tuntuu.
Ja tässä tulee nyt KYSYMYS:
Miten mä voisin vahvistaa mun feminiinisyyttä?
Jep, ei ole yhtä tapaa olla feminiinen. Mutta haluaisin IHAN MITÄ VAAN ideoita, miten saisin itselleni feminiinisen olon. Koska oon aika hukassa.
Moi. Mulla on aika sama ongelma. Ite oon ”tyttö” ja välil se onki okei, mut sit toisinaan haluisin olla poika. Itekkii oon tosi huomionkipee ja sit myös aika maskuliininen. En nyt oikein tiiä mitä mun pitäis tehdä tän kaiken suhteen ja nii. Mua pelottaa kertoo muille tai käyttäytyy liian maskuliinisesti, et ne huomais. Oon nyt vaan ollu mä ja yrittäny elää edes jotenkin, vaikka en mukavimmalla tavalla millä voisin… Haluisin apuu ja keskustelu seuraa täs kaikes. Tsemppii sulle ja muillekki samanlaisille!❤️
No kaverillakin (joka on tyttö) oli noita samoja ajatuksia että haluaisi olla poika. Se ei ole ikinä välittänyt tyttöjen jutuista hirveästi ja vetää niin kovat vaatteet päällä että kyl :D
Se kuitenkin päätti, että se on vain poikamainen tyttö eli tomboy. Omasta mielestä tää on ihan teillekkin hyvä vaihtoehto, kun te ette ainakaan täysin aidosti usko olevanne äijiä niin se olisi semmonen ihan jeppis valinta.
Hellou!
Ymmärrän jotenkin teitä sillä… olen androgyyni eli: ”Androgynialla tarkoitetaan maskuliinisten ja feminiinisten piirteiden ja ominaisuuksien yhdistymistä samassa henkilössä. Sillä voidaan myös tarkoittaa tyyliä, jossa yhdistellään maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä esimerkiksi pukeutumisessa. Joidenkin henkilöiden sukupuoli-identiteetti on androgyyni.” Kopsasin Setan sivuilta. Ja oon myös tomboy ja demigirl.
Ciaó!
Koulu alkaa taas kohta ja mulla on tosi epämukava olo. On kuuma, mutta mulla on tosi epämukava olo kesävaatteissa. En todellakaan haluais mennä kouluun shortseissa. Mutta toisaalta hikoilen helposti ja koulun ilmasointi on mitä on… joten ei kai mulla oo mitään muitakaan vaihtoehtoja, kuin laittaa shortsit tai hame. T-paidoissa ja topeissakin on epämukava olo, mutta pitkähihaiset on ihan liian lämpimiä. Että ei mitään hajua miten tulen selviämään
Miumaun uusimpaan viestiin vastaten: voisit käyttää sellasii tosi ohkasia vaatteita, joissa ei tuu kuuma, mut ne on peittäviä.
Joo, mulla taas ihan sama juttu. Mä häpeem mun kehoo ihan sairaasti, enkä haluis siks käyttää tiukkoi tai lyhyitä vaatteita melkein ikinä. Kotona millään ei oo mitään välii, mut kavereitten ja muitten kaa on. Siks en oo tänä kesänä esim uinu ku vähän ja vaan perheen kaa enkä oo pitäny ku pari kertaa ylipäätään ”tyttöjen” vaatteita, ne on vaa ahistanu mua eikä oo tuntunu omalta, ni ajattelin et ei se haittaa jos pidän erinlaisii vaatteita ku aiempina vuosina, voin mäki muuttuu. No, vieläkin on sama juttu, yritän elää mun elämää, vaik en tiiä yhtään mikä oon enkä voi puhuu kellekkää. Yritän salaa aina välillä mietiskellä näitä asioita ja ettii itteeni, mut ei siitä vaa tuu mitää. Ihan sama, elän sit nyt tälläsenä ja jos myöhemmin tajuun jotai tai haluun vaa muuten vaa muuttuu jollain tavalla, ni voin tehä sen sit myöhemmi, koska nyt oon niin epävarma kaikesta ja ei mul oo es yhtään motivaatiota, et voisin mitään tehdä parantaakseni mun elämää. En tiiä oliko tässäkään taas mitää järkee tai miks es kerroin tän kaiken, mut juu, tsemppii taas sulle ja muille kaikkeen! :)