Olen 13 vuotias tyttö, enkä ole vähään aikaan puhunut isälleni. Isäni ei ole kiinnostunut tekemisistäni, eikä myöskään siskoni. Siskoni täytti juuri 18 eikä ole nähnyt isäämme 3 vuoteen. Silloin kun vanhempani ensimmäisen kerran erosivat näin isääni joka toinen viikonloppu, ja olinkin silloin seitsemän. Siskonikin näki häntä silloin saman verran. Sitten puolenvúoden kuluttua isäni muutti takaisin meidän omaan kotiin. Kun täytin yhdeksän ja koulut olivat juuri seuraavana päivänä alkamassa, oli kavereille ihanaa kerrottavaa. Itsu kurkussa kävelen kouluun ja puhkean itsuun parhaan ystäväni edessä jota en ollut nähnyt koko kesänä. Hän halaa minua koska arvasi mitä on tapahtunut. Isäni oli muuttanut uudestaan pois. Pelasin silloin koripalloa, ja joukkueessani oli tyttö joka oli hyvä ystäväni, ja hänen äitinsä alkoi käydä isäni luona useammin. Pian isäni muutti joukkuelaiseni äidille ja siskoni, joka oli siihen asti asunut siellä joutui muuttamaan minun ja äitini luokse. Siitä lähtien siskoni ei ole nähnyt häntä. Minä tai siskoni, emme menneen isämme häihin, vaikka meitä pyydettiin. Mun olisi pitänyt hoitaa oma kyljetukseni, mekkoni, hiukseni ja kaikki. En suostunut, koska en halunnut kulkea juhlavaatteilla juksisilla kulkuneuvoilla. Isääni en sitten puoleen vuoteen nähnyt, mutta sitten taas näin sitten en. Hän kerran sanoi minulle juuri näillä sanoilla ”Oon huomannut ettet viihdy tuolla meidän luonamme. Voit jättää seuraavalla kerralla tulematta.” Sain vain moikka ja menin sisälle bussiin jossa itkin. Itkin koko matkan ja kotonakin vielä. bussissa joku nainen kysyi olenko kunnossa sanoin vain että isäni ei vain ole minuun tyytyväinen. Huomasin kuinka hän katsoi ilmeisesti tyttäreensä ja katsoi taas minuun säälivästi. En ikinä unohda sitä hetkeä.
Siskoni on ollut masentunut, hänellä on myös kilpirauhasen vajaatoiminta. Joka ilta menen nukkumaan isäni ja toisen kuolleen isoäitini, jota en ole nähnyt heidän kuviensa kanssa. Itken usein itseni uneen. Minusta tuntuu että puolet minusta on kateissa. Ystäviäkään minulla ei koulussa ole ja olen usein yksin iltapäivät.
Miten voin helpottaa pahaa oloani, sekä itsetuntoani joka on murskana? Toivottavasti ymmärsitte edes osan tekstitstä. Kiitos kaikille jotka viitsivät auttaa ♥
Mun mielestä sun isä teki julmasti. Mä ymmärrän kyllä hänen kantansa asiaan, että hänestä sä et näytä viihtyvän hänen seurassaan. Mutta mä ymmärrän sun kantasi tosi hyvin. Tietysti sä oot erkaantunu isästäs. Sehän tavallaan hylkäs sut. Mut se teki väärin kun sano et voit jättää tulematta. Sun kannattais mennä hänen luokseen ja alkaa pikkuhiljaa korjaamaan suhdettas häneen. En osaa muuta neuvoa antaa.
Iskää nään ehkä kerran vuodessa, jollon silloinkin vain noin puolituntia, muuten hän ei soita minulle, yleensä ei ehdi silloin kun minä hänelle soitan jutella. Suoraan sanottuna perseestä.
Joo, toi on kyllä aika perseestä suoraan sanottuna. Ei sitä voi paremmin sanoiksi pukea. Ehkä sun kannattais yrittää soitella enemmän, jos se ymmärtäis et sä haluut jutella. Vai soitatko sä melko usein?
Soitan sille vaan kun on pakko muuten ootan että se soittaa mulle tai puhun sille facebookissa aina kun mahollista. Ei yleensä sillonkaan vastaa menee vaan pois facebookista.
:/ Mä en kyllä enää osaa mitää sanoo toho, mut toivottavasti jotain saatte aikaseks. On tosi kurjaa jos oma isä välttelee tollee. Toivoin et tilanne muuttuu! :>
Oon tosi pahoillani! Mun vanhemmat on eronnu mut nään kuitenkin isääni joka viikko! Sun kannattaisi mennä sen luo ja sanoa vaan että sulla on ollut ikävä sitä ja tietysti haluat puhua sen kanssa. Mutta mä en tiiä mitä sanoa koska mun vanhemmat on ihan hyvissä väleissä vaikka mun isällä onkin naisystävä( erittäin mukava) eikä mulla oo mitään valittamista vaikka kaikki sanoo et kauheeta ku sun vanhemmat ei asu yhessä. Mutta tärkeintä on että oot ite onnellinen!:) tsemppiä sulle!!!:)
Moi. Usko pois, ymmärrän hyvin, tavattoman hyvin miltä susta tuntuu: mun omalla isälläni on maanisdepressiivisuus. Se on jonkinsortin mielialahäiriö-juttu. Asuin kolme ensimmäistä vuottani äidin ja isän kanssa Lohjalla. Molemmat vanhempani o9livat töissä, ja äiti oli juuri saanut vakituisen viran opettajana. 2002 vuoden talvella isän isä, Heikki-vaari, kuoli sydänkohtaukseen ja isä peri puolet vaarin talosta. Koko perhe joutui muuttamaan.
Heti kun opin kävelemään kunnolla, iskä pisti mut suksille. Siitä lähtien kilpailin hiihdossa ja pitkänmatkan juoksussa. Isä huusi kotona. Varsinkin minulle ja äidille. Vuotta nuorempaa pikkusiskoani hän on aina rakastanut enemmän kuin minua. Tein mitä vain, juoksin Suomen mestaruuden 1000m maastossa itseäni vuoden vanhempien sarjassa ja voitin, sain koulussa kymppejä ja ysejä. Ei, en ollut ikinä tarpeeksi hyvä. En saanut koskaan kuulla isän suusta, että olisin tehnyt jotain oikein.
Masennuin 6-vuotiaana, puhuin tappavani itseni. Isä on ollut 3 kertaa mielisairaalassa.
Vanhempani erosivat kun olin vitosella. Vietimme kuukauden turvakodissa.[osa tekstistä poistettu]. Nykyään saan paniikkikohtauksen liikuntatunnilla.
Olen nyt 7lk:lla ja isää tapaan harvoin, koska hän on töissä Helsingissä. Perheemme varat ovat tiukalla, ja nuorimmalla pikkusiskollani on ADD. Käyn joka viikko psykiatrilla. Olen paennut ahdistustani kirjoihin ja kirjoitan tarinoita ja runoja. Kaverini tukemana olen jaksanut jatkaa.
En aio sanoa, että kyllä se tästä. Tiedän, ettei niin tule koskaan olemaan. Aika ei paranna kaikkia haavoja, mutta niiden kanssa oppii elämään. Kunhan muistaa, mitkä asiat ovat hyvin, ja että olet jollekkin tärkeä. Totuus on, että vanhemmat rakastavat lapsiaan, enemmän kuin mitään muuta. Ikävä kyllä he vain eivät aina osaa näyttää sitä. Kaikkea hyvää
Yölintu
Tiedän mistä puhut.
Mun isä ja äiti eros kun olin 2.Isää en näe kun kerra vuodessa.v Olen 12vuotta ja on kamalaa varmaan sullakin toivottavasti välinne selivävät.Koita ottaa isääsi yhteyttä.:-)