Kasvaminen ja perhe ahdistaa…

Jos näkisit mun naaman nyt niin se olisi tosi kauhistunut, oikeasti! Siis järkytyin koska pelästyin ensiksi että oon ite kirjottanut tän koska ajattelen just samalla tavalla mitä juttuja kuvailit ensimmäisissä kappaleissa.

Ekaksi, on vaikeaa kirjottaa tähän mitään kovin auttavaa koska painiskelen samojen ongelmien kanssa, mutta voin kertoa mikä mua auttaa ja mikä voisia auttaa suakin.

Kuulostat todella samanlaiselta kun mäkin mikä on vähän pelottavaa sillä en oo ikinä lukenut/tavannut samankaltaisia ihmisiä. Sulla on hyvin samankaltainen ajatusmaailma mun mielestäni ja toivon että voin jotakin vinkkejä antaa sulle, ansaitset sen! :)
Kuulostat tosi empaattiselta ja mäkin monesti murehdin mun perheenjäsenteni vuoksi ihan pienistäkin asioista, on oikeasti ihana kuulla että välität sun perheestäsi noin koska hyvä perhe ei ole itsestäänselvyys ja kuulostaa kuitenkin että sulla sellainen on, ole ylpeä! :)

Kerroit että murehdit mm. isäsi puolesta. Onko sulla jotain tarkempaa syytä miks pelkäät hänen olevan ”pettynyt” elämäänsä? En usko että kukaan vanhempi tai sisarus tms olisi pettynyt elämäänsä varsinkaan jos on tollanen läheinen kun sä olet, sä huolehdit lähimmäisistäsi ja se on yks hienoimmista piirteistä mitä kellään voi olla! Älä kuitenkaan murehdi liikaa, taaskin kristittynä lainailen tänne sellaisen ohjeen kuin että jokaiselle päivälle on omat murheensa ja niitä voi murehtia sitten kun on se päivä, on vaan todella rasittavaa ja turhaa jos hyppii vuosia ja vuosikymmeniä eteenpäin ja miettii mikä silloin voi olla vialla (tätäkin on vähän vaikea selittää koska mietin myös monen päivän murheita, mutta yritetään kummatkin vähän tehä muutosta tässä? :)).
Joten jos mitenkään mahdollista, voisitko sanoa tästä asiasta isällesi että murehdit hänen puolestaan? Tiiän todella hyvin että puhuminen, välillä varsinkin läheisille, voi olla tämmösistä asioista vaikeaa, mutta se oikeesti helpottaa todella paljon kun avaa sydämensä ja suunsa.
Toivon että otat tän ns. tosissasi koska vaikka kaikkialla aina ehotetaan puhumista ja tulee olo että ”no joojoo onko parempia ehdotuksia, en nimittäin puhu”, niin se oikeesti auttaa.
Tai jos et kasvokkain uskalla vielä puhua niin huoli puheeksi – lomake on kanssa hyvä apu. Kerroit myös että tykkäät mm. kirjottaa ja huomaan kyllä että oot hyvä kuvailemaan itseäsi ja tilannettasi ihan vieraillekin, en epäile yhtään ettet voisi kirjoittaa myös isällesi samankaltaista kirjettä :)

Kerroit myös veljestäsi ja siitä ettei hänellä ole kavereita ja ”joudut” sitten hänen seurakseen silloinkin kun et jaksaisi. Mulla on mua vuoden nuorempi sisko ja mä itseasiassa haluaisin viettää aikaa hänen kanssaan mutta kun en ole niin ”cool” niin harvoin kelpaan seuraksi.
Sekään ei siis ole itsestäänselvyys mutta tietty on ymmärrettävää että jokainen tarttee ja haluaa omaa aikaa jolloin voi olla rauhassa ja selvittää ajatuksiaan.
Voisitko ”tehdä sopimuksen” veljesi kanssa että välillä saisit olla yksiksesi ja tehdä omia juttujasi, ja joskus tekisitte jotain tosi kivaa yhdessä, pitäisitte ”peli-illan” tms, silloin kun sulla on vähän pattereita enemmän :)
On kanssa tosi kiva kuulla että välität hänestä ja haluaisit hänelle kavereita jottei veljesi olisi niin yksinäinen. Harrastuksistakin löytää monesti kavereita, olisko mahdollista että veljesi alottaisi jonkun harrastuksen? Varsinkin isommissa kaupungeissa niitä on tarjolla ihan laidasta laitaan ja koska mä olen todella yksinäinen (ja viihdynkin yksin) niin halusin kuitenkin seuraa ja aloitinkin uuden harrastuksen ja se on varmaan yksi parhaista päätöksistä mun elämässäni :)
On urheilua, taideryhmiä jne, mutta myös nuorisotaloja (mä asun pienessä kämäsessä pikkukaupungissa ja täälläkin on semmonen, ite en käy siellä mutta monet käy, sieltä löytää varmaan monenlaista tekemistä ja erilaisia ihmisiä!) joten kyllä omat mielenkiinnonkohteet löytyy kun vaan ettii ja samalla kivaa tekemistä sekä kavereita!

Lisäksi siitä että ollaan lapsia. En voisi olla enempää samaa mieltä!
Mun mietteeni on sellaisia että ollaan aina ja ikuisesti lapsia, enemmän tai vähemmän.
Pystyn aina näkemään melkein joka ihmisessä lapsen, aikuisen näkösen ja yleensä vähän paremmin käyttäytyvän lapsen mutta silti siellä on se herkkyys ja monilla se lapsimainen innostus jotakin kohtaan. Mun ”mottoni” melkeimpä onkin että vanheneminen on pakollista, aikuistuminen ei. Täysi-ikäinenkin voi siis ostaa joulukalenterin joulukuussa, nauttia jäätelöstä kesällä, leikkiä ja juosta nurmikolla paljain jaloin. Mitä niitä lapsuusmuistoja sitten meillä kaikilla onkaan, sen ei tartte loppua siihen kun on toisten silmissä ”aikuisen näkönen” tms.
Muakin pelottaa miten elämässä tapahtuu kaikki jutut, pelkään että pystynkö mun unelmiin ja että onko ne oikeita mulle, petynkö johonkin ja hukkaanko tilaisuuksia jne. Mutta oikeasti, jos yhtään auttaa, niin elämä on matka jossa tapahtuu paljon niin hyvää kun pahaakin ja kun on halua muuttaa esim. niitä tylsiä asioita elämässä niin ihan varmasti sulla tulee olemaan myös paljon seikkailuja ja kivaa elämässä!

Ei oo siis pakko seurustella vielä piiiiitkään aikaan ja ei siis todellakaan koskaan ole mikään pakko! Sitten kun tuntuu että olen valmis niin sitten, mutta älä ihmeessä tee suuria juttuja vaan siksi että ”muutkin tekee” ja ”se on muka normaalia”.
Mäkin elän kun lapsi ja nautin tästä, mulla ei ole mikään kiire yrittää korottaa itteäni jollekin kaksikymppisen tasolle ja teen niitä juttuja sitten kun sen aika on.
Joten ihmeessä, pidä se lapsen sydän! Se on ihana piirre :)
On rikkaus kun saa olla erilainen edes jollain tavalla ja tottakai me ollaankin kaikki erilaisia.
Sait mut melkein itkemään tällä viestilläsi koska kuulostat ja olet niin empaattinen ja ihana ihminen, nauti lapsuudesta ja toivon että se saa jatkua sunkin elämässäsi niin pitkään kuin haluat ja ihmeessä pidä siitä kiinni! Se on iso lahja!

Toivon sulle paljon siunausta! Mä oon käynyt monia vaikeita vaiheita läpi elämässäni ja vaikka silloin aina pelkäsin että en mitenkään pärjää seuraavasta päivästä yli, niin kyllä ne asiat aina järjesty, ja varmasti järjestyy sullakin! Joten paljon tsemppiä! Vaikka kannattaa pitää elämässä negatiiviset asiat sydämen ulkopuolella ja yrittää olla päästämättä niitä ihon läpi, niin oikeasti lapsuus on aarre ja sitä saa kantaa niin kauan kun haluaa sydämessään, älä siis pelkää että joskus pitää heittää kaikki muistot ja ”lapselliset tavat” mäkeen ja ostaa liituraitahame ja käsilaukku tilalle, se ei mene niin.

Haluaisin vielä laittaa tähän sitaatin joka auttoi ja rohkaisi mua ihan vähän aikaa sitten kun mietin omia ongelmiani, ”Herra antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen”. Meistä kyllä pidetään huolta vaikeissakin tilanteissa ja toivon siis sulle ja perheellesi kaikkea hyvää!
Kiitos ihanasta viestistäsi ja siitä tiedosta, etten mä oo ainoa joka ajattelee samalla tavalla :)

Mulla on sama ton kasvamisen kanssa, mutta se on laantunut ja toivottavasti loppuu kokonaan :/. oon siis myös ens vuonna ekaa kertaa lukiossa. Muakaa ei mikää seurustelu TODELLAKAAN kiinnosta. Kai sekin pian tulee…
Pleikalla voi varmaa pelata yksinpeliä. Oo vaikka veljen kaa samassa huoneessa ja lue jotain lehteä samalla ja juttelet vähän.
Koeta ehottaa perheelle jotain matkaa. Isäsi nauttisi ja pikkuveljesi kanssa :))

Moi!!

En tiedä näätkö tätä viestiä enää koskaan, kun ton sun viestin lähettämisestä on jo jonkin verran aikaa. Kuitenkin ajattelin vastata sulle, koska pelkään ja huolehdin ihan samoja asioita.

Mä oon 18v. (täytin just helmikuussa). Käyn lukion tokaa luokkaa ja asun yhä kotona. Mä oon ajatellu aika usein, et mussa täytyy olla jotain vikaa tai jotain pielessä, ku välillä en haluais kasvaa. Tietysti elämän ja maailman aukeeminen tuntuu hienolta ja haluun elää ja kokee. Mut toisaalta haluan yhä olla lapsi. Mua pelottaa jättää mun koti, joka on aina ollu mun yks ainoo oikee koti, kun siis lähden runsaan vuoden päästä varmaan opiskelemaan muualle. Mua pelottaa myös itsenäistyä. Mut niin se elämä menee eteenpäin ja se täytyy vaan hyväksyä ja pysyy kyydissä rohkeesti vaikka mikä olis. Älä huoli ettet selviäis itsenäisesti. Ihminen kasvaa ja kehittyy koko ajan! Voin sanoo et selviin aika lailla eri tavalla asioista nyt kun 15-vuotiaana. Sä oot just hauskassa iässä!:) Tulee vapauksia(esim mopokortti) mut ei kuitenkaan liikaa vastuuta. Usko pois, tästä elämä vaan paranee, vaikka asiat muuttuukin. Ja mitä enemmän haasteita tulee eteen, sen paremmin niistä oppii selviimään. Tässä vielä ehkä mun lempi elämänohje ikinä:
”You can’t stop the waves, but you can learn how to surf” eli vapaasti käännettynä: ”Et voi estää aaltoja, mutta voit opetella surfaamaan”.

Mua myös huolettaa paljon mun vanhempien onnellisuus. Äiti muutti aikoinaan tänne iskän kotipaikkaan melko kaukaa. Äitillä ei oo yhtäkään ystävää täällä eikä ees kaveria. Ehkä enemmän tuttavuuksien tasosia. Äiti käy vaan töissä ja loput ajasta se on kotona tai käy kaupassa. Siinä oikeeestaan kaikki. Niillä on töissäkin tosi paljon ongelmia ja äiti on ainoo, joka yrittää tarttua niihin. Huomaan kyllä, et äiti on onneton. Musta tuntuu, et ne ei iskänkään kanssa enää rakasta toisiaan.

Iskäkin on onneton. Sillä ei oo enää kunnon töitä(vuositulot lähinnä miinuksen puolella) ja sillä on tosi paljon lainaa, koska tässä on ollu vähän kaikkee. Esimerkiks se oli pitkään huonos kunnos epäonnistuneen polvileikkauksen takia. Ja koska iskällä ei oo juurikaan tuloja, se ei saanu kelalta juuri yhtään sairaspäivärahaa, joten sen oli pakko ottaa pankilta lainaa, et se sai maksettuu kaikki laskut(äitilläkin on niin pieni palkka et sen rahatkaan ei riitä). Iskällä on siis paljon stressiä eikä sen rahat riitä sen rakkaaseen harrastukseen.

Mut me lapset ei voida hirveesti auttaa vanhempien ongelmiin. Ainoo mitä me voidaan tehdä on et ollaan mahdollisimman hyviä lapsia! Annetaan meijän vanhemmille syytä olla onnellisia meistä. Sillä on väliä.

Mä myös ymmärrän sun huolen sun pikkuveljestä. Mulla on 15v. pikkusisko. Silläkin oli just itseasiassa 11-12-vuotiaana samantapanen vaihe, et sillä ei ollu paljoo kavereita ja sitä jopa kiusattiin. Sillon olisin halunnu tehdä niin paljon pahoja asioita sen kiusaajille ja aina ku vaan ajattelinki asiaa ni tunsin raivon kytevän mun sisällä. Nykyäänkin kun nään pari tyttöö, jotka oli ne pääkiusaajat ni haluisin vaan potkasta kumpaaki suoraan naamaan.
Mut onneks tälläset tunteet kertoo meille et me välitetään.

Ehkä sä voisit ehdottaa sun veljelle, et alkaisitte kattomaan yhdessä jotain kivaa sarjaa? Mä ja mun sisko katotaan aina kaikki sarjat yhessä. Tietty sulla ja sun veljellä on varmaan aika erilainen maku, mut jos joku ees löytyis. Tai yrittäkää löytää yhessä jotain muuta yhteistä tekemistä, jos ainainen pleikkari peluu tökkii. Kuitenkin musta on oikein, et välillä pelaat sun veljen kanssa, koska vaikka sullaki on oikeus viettää sun vapaa-aikaa miten haluut ni myös sun veljellä on se sama oikeus. Ja se näköjään haluis viettää vapaa-aikaansa sun kanssa.
Toi veljen yksinäisyys on kyl tosi surullista. Mistähän se vois löytää saman henkisiä pelikavereita?

Tosta seurustelusta vielä. Ei yhtään haittaa, ei siis tippaakaan, jos et oo vielä seurustellu, eikä ees kiinnosta. Koska mä itekkään en oo ikinä seurustellu ja vasta nyt alkaa tuntumaan et olisin valmis. Siltikään en oo ihan vielä valmis. Seurustelu jutuissa on ehdottoman tärkeetä kuunnella itteensä, ei saa antaa muiden painostaa. Ja muista aina, et oot just hyvä noin, millanen oot! Mä oon painiskellu 4. luokasta lähtien itsetunto-ongelmien ja ulkonäköpaineiden kanssa, koska mua syrjittiin kun en ollu kiinnostunu meikeistä enkä muodista. Enkä myöskään ollu tarpeeks cool kun en 6. luokalla ryypänny ja polttanu…

Mut hyvää kevättä sulle ja älä huoli tulevaisuutta!! Se tulee sieltä vaikka kuinka murehtisit. <3

ihanaa miten mä oon päässyt tänään mieleni kanssa sujuiksi <3 kiitos teille kaikille, ette uskokaan kuinka onnelliseksi tulin näistä vastauksista! Tiedän että vastaan niin myöhään että tätä tuskin kukaan lukee, mutta mua vaan "nolotti" alkuperäinen viestini ja luulin ettei kukaan olis vastannut siihen mitään, enkä sen vuoksi ole uskaltanut tulla katsomaan aiemmin oisko joku vastannut :) Mutta kiitos! Luen näitä täällä kyyneleet silmissäni.

Ihanaa miten jotkut ymmärtää. Kiitos vinkeistänne ja ehdotuksista, pidän nää mielessä! Moni asia sai muutoksen itse asiassa juuri tänään. Ensinnäkin sain tänään puhuttua äidin kanssa tästä pikkuveli-jota-rakastan-varastaa-vapaa-aikaani aiheesta ja äidin kans pohdittiin miten toimittais asian hyväksi, ja nyt – vaikka tiedän että omantunnon tuskiakin on tulossa – mulla on paljon varmempi fiilis :) Kyllä tämä tästä vielä.

Kasvamis ongelman kanssa on vielä paljon purtavaa, mutta niin kuin yksi teistä mainitsi: vaikka juna jatkaa matkaansa, kannattaa pysyä kyydissä. Ja tähän mä haluan uskoa. Ja kiitos vielä siitä kun puhuitte että saa olla lapsi vielä vaikka kuinka pitkään ja kaikkea, tuli hyvä mieli :) Sama juttu seurustelun kansssa.

Isä on vielä ongelma… isän pettymys omaan elämäänsä johtuu siis ensinnäkin siitä, että me lapset, varsinkin nyt isosiskoni joka aloittaa abi vuotensa syksyllä, olemme kasvamassa pikku hiljaa aikuisiksi. Isä kuvittelee, että hänen on aika väistyä kun lapset kasvavat, ettei isällä olisi enää muuta elämää meidän jälkeemme että kun meistä tulee aikuisia, isän elämä loppuu jne. Samaan aikaan isä voivottelee monia laskuja. Ja varmaan yks kauheimmista on: ikä. Iskä menee joskus aamulla peilin eteen ja alkaa puhua että "On kuulkaa isästä tullut vanha jo." Tai että "Aika se vain menee ja menee." "Kylläpä sitä on tullut ikää." "Joskus on isänkin aika väistyttävä." Iskä tekee selviä viittauksia ikääntymiseensä ja kuolemaan. Se on hyvin ahdistavaa. Ja huomaan itsessäni samoja piirteitä justiin tän ikääntymisen pelon suhteen. Mutta se on elämää – me vanhetaan. Ja mua pelottaa että iskää tää kauhistuttaa vielä enemmän kuin mua. Ja mua myös harmittaa niin uskomattoman kovaa, kun ei iskä kerkeä tekemään paljon mitään elämällään. Arkisin se lähtee yhdeksäksi töihin, palaa kotiin kymmeneltä illalla, syö ja katsoo tv:tä ja sitten menee nukkumaan. Viikonloppuisin hän on pihatöissä ja katsoo taaskin tv:tä. Äitikin harmittaa… on tullut vaan monesti huomattua kun oon mennyt kavereille kylään, miten esim. monet heidän äideistään käyvät lenkeillä arkipäivisin ja katsovat tv:tä. Mun äiti ei koskaan kerkeäisi käymään lenkillä tai katsomaan telkkaria arkisin. Se tekee vain töitä. Ensiksi oikein työpaikalla, sitten kotona. Mutta onneksi äiti ei vaikuta pahasti masentuneelta asian suhteen, vaan nauttii sitten siitä vapaa-ajasta mitä saa esim. viikonloppuisin.

Kauhea nyt alkaa väsyttää. Toivotan teille kaikille tsemppiä omissa ongelmissanne, ansaitsette sen! Ihanaa kun on olemassa samankaltaisia ihmisiä muuallakin ja vielä ihanampaa jos löydetään ratkaisut vastauksiin :) Kiitos vielä oikein paaaaaljon omista neuvoistanne ja kokemuksistanne. Tästä oli suunnattomasti hyötyä. Toivottovasti teidän elämäänne kuuluu hyvää ja toivottovasti saatte ratkaisuja mieltänne painaviin ongelmiin <3

Kuten jo aiemmin sanoin, uskon ettete tätä viestiä lue, mutta mulla oli vain tarve kertoa teille (vaikkette asiasta tietäisi) kuinka kiitollinen olen vastauksistanne :) Kiitos ja onnea ainutlaatuista elämää varten!

ps. sori etten vastannut viesteihinne jokaiselle erikseen! Olisin voinut tehdä sen, mutta nyt totta puhuen unettaa vaan niin helkutisti. Ei muuta kuin tsemppiä kaikille!

Ihan sama. En ollenkaa tajuu kamui jotatka haaveilee siitä että, olispa taas synttärit ja olispa taas vanhempi. Siin ei oo mun mielestä mitää siistii et vanhenee. On mul ja sul alottajal ikäeroo mut mua vaa ahistaa kasvaminen ja ajatus et pitäis seurustella ja nii. Oon siis myös kyl nuori sellaseen mut kaikki vaa kannustaa siihen. Siis hyi v1*tu sanon mää. Kans ajatus et pitäis joskus olla lapsii ja puoliso ja nii. Jos nyt mietin et asuisin yksin jossain kotipaikkani lähellä ja opiskelisin jotain kivaa, nii ei se ajatus ahista, mutta se että joskus aikuisena kertoisin omille lapsille millasta oli nuorena nii hyi *****.

Kaikki samassa veneessä ja joo. Tsempii kaikille