Kiusaaminen ei lopu

Mä oon ihan loppu, fyysisesti ja henkisesti. Onneksi on taas viikonloppu, niin mulla on taas kaksi päivää aikaa kerätä rohkeutta muiden kohtaamiseen. Maanantaina hullumylly alkaa taas.
Ala-asteen jälkeen luulin, että oon porukoissa. Mulla oli kivasti kavereita, ja mun tummasta ovista ei oltu huomauteltu kuin pari kertaa, ja kyllä mä sen kestin.
Yläasteella kaikki muuttui. Mun kaverit kaikkosivat viereistä, naps vaan, ja olinkin yhtäkkiä ihan yksin. Yritin mennä porukkaan, kysellä et mitä ne tekee koulun jälkeen, mut ne vaan mutisi jotain muista menoista, että piti mennä kotiin ja muuta. Sitten mä näin ne kikattamassa kaupungilla, mua ei haluttu sinne.
Mä en tiedä miks mun iho alkoi herättää yhtäkkiä huomiota, koska pojat alkoivat haukkumaan mua. Että sä et kuulu tänne, mee kotimaahan ja painu sinne missä pippuri kasvaa. Rasistisia nimityksiäkin alkoi kuulua.
Mä en uskaltanut, enkä uskalla vieläkään, kertoa luokanvalvojalle tai kellekkään muulle mun haukkumisista. Yksi ysiluokkalainen nimittäin kerran sanoi, et jos kerron niin saan turpaan.
Muhun ei oo onneks koskettu väkivaltaisesti ku vaan kerran. Pari meidän luokan käykää ja jotain niiden kavereita tuli tönimään mua koulun jälkeen. Oli jäistä, ja mä kaaduin. Tyypit vaan nauro. Ja jätti mut siihen makaamaan, haukkumanimitysten kera.
Mä löysin ystäviä onneksi muualta. Tutustuin pariin ulkomaalaistaustaiseen tyttöön rinnakkaisluokalta ja olin niiden kanssa. Ne tutustutti mut muihin, myös jätkiin, ja mulle tuli juttua sen yhden kaverin kanssa.
Sitten kun koulussa tästä saatiin vihiä, mä olinkin yhtäkkiä neekeri ja jakorasia. Huoraksikin nimittelivät. Tytöt eivät huudelleet, mutta ne taidokkaasti sysäsi mut porukasta ulos. Kuulin kun ne puhuivat musta jotain pahaa. ’Sen iho on ihan kauheen tumma. Sen isä on kuulemma muslimi, onks se joku naistenhakkaaja?’
Mua ärsytti muutenkin mun luokan vajaavainen käsitys muslimeista. Ja ne nauroivat mun iskälle ja mun äidin huiville kevätjuhlissa.
Mä oon nyt ysillä, ja tilanne ei oo yhtään sen parempi. Mä aloitin tanssin, joten sieltä löytyi pari kaveria, mut koulussa on silti ihan kamalaa. Onneksi peruskoulu loppuu, mäq haluan suunnata jonnekkin muualle kuin sinne mihin noi muut menee. En jaksa kuinka ennakkoluuloisia ne voi olla. Ne on katsoneet mun ihoani ja mun muita ystäviäni nyt miltei kolme vuotta, ja silti ne jaksavat jauhaa siitä edelleen. Mä oon itkenyt liikaa, että nyt kun meen kotiin, lukittaufun mun honeeseen ja olo on turruttautunut.
Mä tiedän että jollekin olisi pitänyt kertoa, mutta it’s too late, I guess. Porukat ei oo koskaan arvannut mitään, joskus vähän ihmetelleet mun alakuloisuutta. Eikä ne opettajatkaan mitään älyä. Sanovat vaan että oon mukava, hiljainen tyttö.
Mä halusin kertoa teille mun tarinan, purkaa sen viimeinkin. Mulla on vieläkin sellainen olo, että en kuulu joukkoon, vaikka tanssissa onkin hyvä yhteishenki. Oon aina se likainen tyttö, jota kukaan ei halua porukkaan.