Siirry sisältöön
.

Minulla on aina ollut hyvät välit äitini kanssa. Äitini luonne on aika arvaamaton ja hän aina haluaa huomiota ja valittaa kuinka elämänsä on niin rankkaa. Hyvinä päivinä puhuu lempeästi ja haluaa tehdä kanssani asioita ja tästä äidistä pidän. Pienempänä äitini valitti heti jos numeroni ei ollut 10 tai jtn sinne päin. Itse olen herkkä ja huolehtiva ihminen joka on ehkä huono asia. Stressaan vain äitini mielipiteistä ja tunteista. Nyt kun olen vanhempi ja alan viettä ulkona enemmän aikaa niin hän ei anna minun olla ulkona myöhään ja huutaa heti jos olen yliaikaa. Olen alkanut kaivata poikaystävää tässä vuoden aikana. Kavereillani on ollut säätöä ja suhteita ja olen itsekkin kaivannut sellaista. En kuitenkaan ajattele että tarvin nyt jonkun heti tai kuolen vaan että jos joskus tulee joku kiva vastaan niin kaippa sitä seurustelua vois kokeilla. Olen 15 ja mielestäni tarpeeksi kypsä kokeilemaan seuristelua. Nyt tutustuin yhteen poikaan joka on 2 vuotta vanhempi. Olemme nähneet pari kertaa. Ei vielä mitään vakavaa. Säätöä vain. Toin sitten pojan meille ja kerroin siitä äidilleni. Äiti heti alkoi haukkua poikaa ja sanoi että mikä kiire sulla on hankkia poikaystävä ja miksi tollainen idiootti(poika ammattikoulussa). Äitiä ei hyväksynyt poikaa mutta ei estänyt tuloa. Seuraavana päivän äiti kuuli että poika oli tummempi (vietnamista adoptoitu) ja alkoi heti huutamaan ja sanoi etten saa nähdä enään koskaan ja sanoi että katkase välit ennenkuin avaat sydämmes sille. Noh minä olin jo raottanut sydämmeni ovea liikaa. Olisin halunut itkeä mutta äitini kiertämällä sanoi että jos itken niin olen tyhmä ja heikko jos itken tälläisestä. Hän vielä valitti että toin lupaa kysymättä vaikka kerroin asiasta 3h aikasemmin ja veljeni saa tuoda ilman lupia tyttöjä menen tullen. En halua katkaista välejä pojan kanssa enkä halua piilotella asiaa. Veljenikin sanoo vain että ansaitsen parempaa ja haukkuu poikaa ihonvärinsä takia. Olen otettu että veli välittää mutta jos poika tekee minut onnelliseksi niin eikö hän ole riittävän hyvä. Äitini ja veljeni eivät hyväksy häntä ihon värin ja koulun takia. Nyt äiti on mukava minulle niinkun eilistä keskustelua ei olisi käyty eikä poikaa olisi olemassa. Tämä sai minut tajuamaan kuinka paljon äitini kontrolloi elämääni. Olen oppinut olemaan vain hiljaa kun äiti huutaa että pääsisin tilanteesta ulos. Mutta se on aiheuttanut sen että en osaa puolustaa itseäni enään tälläisiissä asioissa. Pelkään näyttää tunteeni. Äitini ei hyväksy jos itken. Äitini huuto alistaa minut ja saa minut ahdistuneeksi. Tunne tila jo itsessään saa minut itkuiseski. Äiti on itse Kiinasta ja siellä tälläinen kulttuuri on ehkä ollu normaalia hänen lapsuudessaan?

VeturiSatu

Hei!

Oletko puhunut tästä tilanteesta sinun ja äitisi välillä muiden sukulaistesi kanssa? Tai jonkun perheen ulkopuolisen aikuisen tai ystävän kanssa? Esimerkiksi koulukuraattorilla on vaitiolovelvollisuus, eikä hän voi ottaa yhteyttä äitiisi ilman sinun lupaasi. Poikkeuksena jos alaikäisen turvallisuus tai terveys on uhattuna, eikä tilanteesi kuulosta sellaiselta.

Jos et ole keskustellut äitisi kanssa tästä kontrolloimis-kysymyksestä niin sekin on yksi vaihtoehto. Itse olen myös oppinut että asiat eivät parane niistä vaikenemalla, eli jossain kohtaa ainakin olisi hyvä puhua asiasta myös suoraan äitisi kanssa. Jos kahdenkeskinen keskustelu pelottaa, voit pyytää esimerkiksi koulukuraattoria tai jotain muuta ulkopuolista aikuista olemaan tukenasi. Itselläni kesti 8 vuotta kertoa isälleni mitä oikeasti ajattelen, joten tiedän että se ei ole helppoa. Nyt jälkikäteen ajateltuna mitä pikemmin sen saa pois alta, sitä parempi.

Paljon tsemppiä sinulle <3 Terveisin Satu, Oulun veturointi

Vastaa aiheeseen: Kontrollointi

Olethan kohtelias ja kunnioitat muita keskustelijoita. Viestit tarkistetaan ennen julkaisua.


Back to top