Kuinka päästä yli?

En enää kestä tätä kipua ja kärsimystä sisälläni.
tuntuu, että sitä pitää koko ajan pidätellä.
Esitän muille että kaikki on hyvin ja hymyilen, vaikka oikeasti olen surullinen, vihainen ja katkera.
En kuitenkaan ole puhunut kellekkään tuntemuksistani, en vain pysty siihen. Tämän kaiken pahan olon pitäminen sisällä on todella kamalaa. Monesti toivoisin, että voisin vaan päästä pois. Unohtaa. Lähteä vaikka toiselle puolelle maapalloa, ja aloittaa uudestaan. Mutta tiedän, että ei tunteitaan pääse pakoon vaikka matkustaisi toiselle puolelle maapalloa. Ne on jotenkin vain käsiteltävä.

Mulla on kyllä muutamia kavereita, jotka on ihania. Mutta en mä niillekkään vaan pysty puhumaan. Sattuu liikaa. Ja hävettää.
Olenkin salannut kaiken heiltä.

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Kipeistä muistoista huolimatta mukaan mahtuu myös monia onnellisia ja ihania muistoja. Olen onnellinen, että sain elää ehjässä perheessä, vaikka muisteleminen satuttaakin nyt. Olen onnellinen, että mulla oli molemmat isovanhemmat, ja on vieläkin.

Monesti toivon, että olisin vielä lapsi ja kaikki olisi ennallaan. Tai, ei ihan kaikki, mutta ne parhaat ajat ja tapahtumat.

Mulla on 3 siskoo, joista oon tosi ilonen, koska niistä on aina ollut seuraa, vaikka ne onkin monesti todella rasittavaa ja meillä on ollut isojakin riitoja ja kamppailuja.
En silti haluaisi olla perheen ainoa lapsi.

Olen ollut superonnellinen, kun mulla on ollut maailman ihanimmat koirat, ja lapsuuden aikana muitakin lemmikkejä.
Olen onnellinen, että lapsena sain harrastaa.
Olen tietysti hieman katkera, että meillä ei ollut varaa matkustella ulkomailla, tuntuu kamalalta ajatella, etten todennäköisesti koskaan tule pääsemään äitini kanssa ulkomaille.
Silti mieltä lämmittävät mukavat muistot kesälomamatkoista Suomen kaupunkeihin.

Lapsuudessa kaikki ei kuitenkaan ollut onnellista.
Kun riitelimme, isäni suuttui todella helposti ja ottikin monesti vyön esille. Kerran hän löi niin lujaa, että reiteeni tuli iso sininen mustelma, jossa oli punainen haava. Myöhemmin hän kysyi kuin muina miehinä, että mikä siihen oli sattunut..
Lyöminen oli arkipäivää. Muistan kun kerran olimme matkalla, ja pikkusiskoni riiteli autossa. Isä pysäytti auton ja löi siskoani niin, että häneltä alkoi tulla verta nenästä.
Aina kun isä raivostui, sai olla peloissaan. Jokaista sanaa piti varoa. Ei äiti ollut silti yhtään sen parempi. Hän ei puuttunut isän tekemisiin, ja on hän itsekkin tukistanut ja antanut ”piiskaa pyllylle”. Ei kumminkaan yhtä usein kuin isä.

Ajan kuluessa koitin kuitenkin unohtaa. Muistan silti että monesti kun isä oli hakannut, ajattelin että haluaisin vain kuolla.

Muistan, kun aina iltaisin jouduin pitämään korviani kiinni, etten joutuisi kuulemaan vanhempieni jokailtaista riitelyä.
(n. 10 vuodesta eteenpäin)
Muistan ikuisesti, kun kerran tuli riitaa ja isä löi äitiä. Nuorin siskoni oli vasta 4 vuotta ja hän itki että ” isi löi äitiä”. Olenkin miettinyt, onko häneelle jäänyt pysyviä traumoja, niinkuin minulle.
Elämämämme oli monesti yhtä suurta showta.
Äitini ei oikeen koskaan pitänyt isäni äidistä,
mutta kyllä he silti toimeen tulivat.

Kun olin n.12-13 ja jos riitelimme, niin äiti uhkaili aina erolla, että he muuttavat eri asuntoihin ja meidät jaetaan osa isälle ja osa äidille. Nämä uhkailut todella pelästyttivät minut, mutta ajattelin kuitenkin, ettei niin kävisi. Ei meidän perheelle. Meillä oli kuitenkin niin paljon hyviäkin hertkiä, ja isä ja äiti olivat olleet naimisissa 17 vuotta.

Suurin osa isän ja äidin riidoista johtui siivoamisesta ja muutenkin kotitöistä. Myös isän juominen auheutti riitaa.
Mutta ei isäni mikään alkoholisti ollut, eikä koskaan kaatoskännissä. Silti se tuntui pahalta, sillä monesti isä sanoi menevänsä koiriemme kanssa lenkille, vaikka oikeasti menikin piharakaennukseen juomaan.
Eräs kamalimmista asioista oli, kun saimme tietää isämme tupakoivan, sillä emme olleet tienneet sitä 13 vuoteen, tai ehkä hän oli aloittanut vasta myöhemmin. Tiesin kyllä, että nuorempana hän poltti, mutta oli järkytys tietää, että hän todellaan poltti tupakkaa, vaikka oli aina puhunut sitä vastaan.
myös siitä kuulin joskus äidin ja isän riitelevän, että isän kaikki rahat menevät tupakkaan.
Eikä isä koskaan meidän seurassamme polttanut, eikä siitä muutenkaan juuri puhuttu.
Se kuitenkin satutti minua paljon.

Kaikki muuttui eräänä päivänä joulun jälkeen.
Isä ja äiti pyysivät kaikki koolle ja kertoivat, että aikovat laittaa talomme (itserakentamme omakotitalo, jossa olin asunut 2-vuotiaasta asti) myyntiin, ja sen jälkeen muuttaa erilleen.
Olin järkyttynyt. Päivät kuluivat vain toivoessa, että kukaan ei koskaan ostaisi taloamme. Joka kerta kun ihmiset tulivat katsomaan taloamme, oli sisälläni suuri möykky.
Se ei ollut vain talo. Se oli koti, missä olin viettänyt koko elämäni. Kaikki muistot.. Pystyttämämmr marjapensaat,omepuut, kukkapenkit, majat.. naapurit. koko elämä.
Myös ajatus erosta sai minut voimaan pahoin.

Aikaa kului mutta taloamme ei kukaan ostanut.
Eräänä päivänä äiti ilmoitti, että aikoo muuttaa nuorimman siskomme kanssa pois, rivitaloasuntoon, ja me jäisimme isämme kanssa asumaan entiseen kotiimme, kunnes se myytäisiin.
Jossain vaiheessa talo otettiin pois myynnistä, sillä kauppoja ei syntynyt.
Muistan ikuisesti päivän, jolloin äiti lähti.
Hän oli tyhjentänyt puolet kodistamme, eikä se ollut enää sama kuin ennen. Hän vei niin paljon mukanaan.
Oli kamalaa kuunnella, kun isä ja äiti puhuivat jatkuvasti siitä kumpi ottaisi mitäkin.
Kun äiti sitten viimein oli pakannut kaikki tavaransa, ja oli aika lähteä, olin yksin kotona. Äiti huusi että tule joskus käymään ja poistui. se oli yksi kamalimmista herkistä ikinä.
itkin yksin monta tuntea putkeen. Talo oli niin tyhjä.

Vaikka äitimme ei muuttanutkaan kauas, se oli silti kamaalaa.
Kävimme kuitenkin äitin luona melko usein, ja joskus olimme yötä.
Heti äidin lähdettyään mukana alkoi kuitenkin pyöriä uusi miers.
En voinut käsittää sitä. Miehellä on 3 lasta. Hän oli myös usein äitini luona.
Myöhemmin olen saanut selville, että äiti ja tämä mies olivat tapailleet jo äitini ja isäni vielä ollessa yhdessä, ja uskon, että se oli osa eron syytä, vaikka äiti aina syyllistikin meitä ja huonoja tapojamme.

Asuimme siis isämme kanssa; minä ja 2 siskoani.
Se ei ollut mitenkään mukavaa. isäni tuli aina huoneeseeni ilman lupaa tai koputuksia, vaikka olin monesti pukeutumassa.
Hän myös edelleen hermostuessaan satutti meitä.

Talomme laitettiin uudelleen myyntiin, tietysti toivoimme edelleen, ettei sitä kukaan ostaisi, olihan se medän kotimme,kaikki kaikessa.
Sitten, kotimme menikin kaupauksi.
Oli kamalaa kävellä viimesitä kertaa pihalla ja katsoa kaikkea, mitä olimme sinne perheenä pystyttäneet ja tehneet. Kaikki muistot 14 vuoden ajalta.
Muutin siskojeni kanssa asumaan äitini naapuriasuntoon, joka tuntui hyvältä vaitoehdolta. Isä taas hankki kaeumpaa oman asunnon.
Jossain vaiheessa kaikki ei enää sattunut niin paljon,
vaikka uusi mies ärsyttikin hiukan,
varsinkin kun hän muutti äitini luokse ja myi oman asunnon ja he kihlautuivat.
Kerran he ilmottivat hankkivansa yhteisen omakotitaloaswunnon
Eihän minun auttanut kuin muuttaa mukana.
Sain oman mukavan huoneen ja talo on muutenkin ihan kiva.
Mies on vain todella ärsyttävä, puuttuu kaikkiin asioihin, jos vaikka haluan puhua äitini kanssa kahdestaan.
Tuntuu, että vaikka asun äitini kanssa nyt samassa talossa,
ei se, kun hän lähti entidestä kodistamme ja jätti meidät, unohdu joskaan. Tuntuu myös, että siitä huolimatta ette asumme samassa talossa, ei hän ole koskaan tuntunut niin etäiseltä kuin nyt. Tuntuu, ettei hän välitä. Muusta kuin miehestä, jonka kanssa hän viettääkin kaiken aikansa..
Riitelemme välillä.

Eniten minua on satuttanut myös rakkaan koiramme menetys.
Jouduimme lopettamaan sen, ja se kokemus ei koskaan unohdu.
Tuntuu, ettei ikinä tämä suru ja kaipaus hellitä.
Minun on niin ikävä. Koira kuitenkin liittyi vahvasti entiseen elämääni, kun perhe oli vielä ehjä, ja se oli minulle niin paljon enemmän kuin vain lemmikki, perheenjäsen.

Jossain vaiheessa tuntui jo paremmalta, että olen sopeutunut uuteen elämään. Mutta sitten.. Jokin aiheutti sen että kaikki vanhat tunteet, jotka olin kätkenyt syvälle sisimpääni, nousivat taas pintaan.. Olin koittanut tukahduttaa ne, mutta ne heräsivät vahvempina kuin koskaan.
Katkeruus. Miksi äitini lähti toisen miehen matkaan ja jätti perheemme. Miksi isäni löi. Miksi en saa elää enää ehjässä perheessä. Häpeä. En halua kertoa ystävälleni tapahtuneesta.
Salasinkin heiltä pitkään vanhempien eron.

Tuntuu kamalalta, kun ei voi muistella lapsuutta ja menneitä tapahtumia, sillä eihän äidin uusi mies niistä mitään tiedä.
Tuntuu, että äiti haluaa unohtaa entisen elämän.
Tuntuu pahalta, että teemme samoja asioita, käymme äidin vanhempien luona kyläilemässä yms, mutta oma isämme onkin vaihtunut aivan toiseen mieheen.
Miksi minun pitäisi hyväksyä tämä?

Äitini ei ole koskaan selittänyt. Ei koskaan kysynyt, miten me voimme, ja miltä tapahtuneet ja ero meistä tuntui. Ei ikinä puhunut asioista mitään.
odottanut meiltä vain hyvää käytöstä.

Vaikka olenkin hieman katkera isälleni, en kuitenkaan läheskään yhtäpaljon kuin äidille. Isä teki väärin lyödessään, mutta tiedän, että hän oli väsynyt ja onneton. Minun käykin sääliksi isää, kun hän joutuu elämään aivan yksin, ja vielä muutama vuosi sitten hänellä oli kokonainen perhe.
Minustakin tuntuu, ettei minulla ole enää perhettä.
Tuntuu, että menetin samalla kodin, isän ja äidin.
onhan minulla silti isä ja äiti. Mutta isää näen nykyisin aika harvoin, ja tuntuu, että äidin kanssa ei ole mitään yhteyttä, tunnen vain katkeruutta. En kuitenkaan pysty puhumaan asiasta.
Sitäapaitsi, isäni sanoo usein rakastavansa meitä, äiti ei ole sanonut niin koskaan.
Pelkään, että isä masentuu ja sairastuu.
Tiedän, että isäni rakastaa äitiä edelleen.
Ja haluaisin uskoa, että syvällä sisimmässään äitinikin rakastaa isää.

Mutta hän meni eilen naimisiin uuden miehen kanssa.
Meidätkin pakotettiin sinne. Se oli kamalaa.
Tuntui, kuin ne olisivat olleet meidän perheen ja elämän hautajaiset. Olen katkera, että se mies vei minulta perheen. Isän, äidin, ja kodin. Kaiken.

Olen miettinyt, pitäisikö katkasta välit äitiini, sitten kun pääsen muuttamaan omaan asuntoon ja opiskelemaan.
En silti haluaisi olla katkera, vaan antaa anteeksi.
Sillä tiedän, että elämä on liian lyhyt vihanpitoon. Ja onnettomana olemiseen. Mutta en vain pysty. Itken joka ilta.

Kuinka voisin taas jatkaa elämää ja päästä yli tästä kaikesta. Ennenkaikkea olla onnellinen ja edelleen uskoa avioliittoon ja rakkauteen.
Pelkään myös, että mitä jos minä joskus satutan omia lapsiani.
Pelkään, mitä jos minä ja mahdollinen tuleva mieheni eroamme, sillä en ikinä haluaisi lapsieni kokevan samaa kuin minä.
Haluan ehjän perheen.

Nyt, kun olen päästänyt sisältäni kaiken tämän, tuntuu, että olen ottanut ensimmäisen askeleen. Mutta miten tästä eteenpäin? Sitä en tiedä.