Siihen tulokseen olen tullut. Olen sairastanut masennusta diagnoosilla 7vuotta. Varmasti silti kauemminkin. Valoa ei näy, eikä tule näkemään. Lässytykset ei auta. Masennus on ikuista, ei siitä pääse eroon.
kiitos ja kumarrus.
Ihmiset kuitenki keskimäärin sen 80 vuotta, että kyllä siinä kerkee parantua, jos oikeasti edes yrittää uskoa siihen, sillä sehän auttaa. :D
Jos vaan itkee itsesäälissä, ettei siitä pääse yli, nii sehä meinaa, ettei siitä halua kovinkaan kovasti päästä yli vaan jää vellomaan siihen ikäänkuin alitajuntaisesti haluaisi.
Ei parannusta ilman toivoa.
tolla asenteella se on ikuista, muuten ei todellakaan.
Surullista kuunnella että joillakin menee noin huonosti! :(
Toivon ettei tää mun viesti kuulosta lässytykseltä, koska sitä se ei kyllä ole.
En ole itse kokenut masennusta (tässä kohtaa jotkut saattaa pyöritellä silmiään ”sä mitään tiiä kun et ole kokenut samaa, esität vaan”) mutta olen toistenkin mielestä tosi empaattinen ihminen joten osaan asettua toisten tilanteisiin suht hyvin, ja itse olen kokenut muunlaisia jopa kauheitakin kokemuksia missä on tuntunut että ei tästä pääse pois mitenkään. En tietysti voi sanoa että tiedän ihan tarkalleen miltä susta tuntuu, mutta muistan ehkä liiankin hyvin oman ahdistukseni ja pelkoni, se ei ollut kivaa.
Netissä on kiertänyt kuva missä esitetään, mitä tapahtuisi jos fyysisiin (murtumat, tulehdukset, syöpä jnejne) sairauksiin reagoitaisiin samalla tavalla kuin psyykkisiin (masennus, ahdistus, pakko-oireet…) ja siinä kuvassa siis on esim. verta vuotava sarjakuvahahmo jolle ehdotetaan että ”mee vaikka lenkille, sitten unohdat sun sairautesi ja parannut” jne, joten ymmärrän kyllä että masennusta, tai mitään muutakaan, ei korjata ”lenkille menolla ja iloisilla ajatuksilla” vaikka joillakin se saattaisi vähän piristää, kunnon lääke se ei kuitenkaan ole ellei kyse ole huonosta päivästä tms.
Kuten joku viisas tällä sivulla sanoi mun erääseen galluppiini, että masennus on kuin kaiken iloisen peittävät silmälasit laitettaisiin silmille, näät vaan kaiken huonon ja inhottavan.
Me ei-masentuneet voidaan vaan kuvitella miten kamalaa se olisi, ja silloinkin kuvittelut jäisi todella pieniksi peloiksi sen oikean masennuksen rinnalla. Vähän kun yrittäisi verrata kultakalaa valaaseen.
Masennuksesta kuitenkin pääsee eroon. Näin mä uskon ja sen kokeneet tietää.
Tarvitaan vain oikeanlaista hoitoa ja apua, eihän fyysisestä taudistakaan pääse jos siihen ei saa kunnon apua?
Olisi siis tosi, tosi mahtavaa jos pystyisit edes kuiskaamaan jollekin avunpyynnön, kirjoittaisit lapulle tai sanoisit että sulla on paha olla.
Ihmiset ei välttämättä aina ymmärrä, kenties edes näe, miten paha olo jollakin voi olla, ennen kuin siitä mainitaan. Jos pystyisit siis kertomaan siitä jollekin, vanhemmille, psykologille/psykiatrille tai jollekin, se olisi mahtavaa!
Sua varmasti yritetään auttaa ihan 110%, mutta ne ihmiset ei välttämättä tiedä, miten sun mielestäs olis paras tapa auttaa, ja minkälaista apua haluaisit.
Näin mulle kävi, yritettiin auttaa mutta se vaan pahensi mun tilannetta, kun mun mielipiteitäni ja ajatuksiani ei otettu huomioon.
Lässytykset ei auta missään tilanteessa, ei todellakaan. Mitä nyt luultavasti ulkopuolisen, vieraan ja tuntemattoman mielestä tarttet, on ihminen jolle voit purkaa tunteitasi ja jolta saat apua! Psykiatri tai psykologi voisi olla ihan paikallaan ellei sulla ole (vielä?) säännöllisiä tapaamisia?
Ansaitsen kunnon apua ja sitä kyllä löytyy kunhan osaa hakeutua.
Tohon silmälasivertaukseen vielä, että masentuneet nyt harvoin (tai mistä minä tiedän, masentuneet ja ”ex masentuneet”, kertokaa jos olen väärässä) uskovat siihen parantumiseen, ainakaan synkimpinä hetkinä, ja varmasti edes pieni piristyminen voi tuntua ja jopa olla mahdotonta, kuten sanoin, ilman apua. Jo sohvalta nouseminen voi olla tosi vaikeaa (jos jotkut ei usko, niin verrataan taas fyysiseen/psyykkiseen sairauteen, jos oot vaikka halvaantunut, et pysty nousemaan sohvalta, masennus on vähän kuin ”iloisten asioiden halvaannuttaja”, kaikki on epätoivoista, joten ei suinkaan johdu vain laiskuudesta tai hetken surullisuudesta)
Mutta niin… monet ovat päässeet masennuksesta eroon, enkä näe syytä mikset sinä pääsisi.
Olet yhtä arvokas ja kaunis/komea ihminen kuin muutkin! Susta välitetään varmasti (vaikkei sitä itse huomaisi ihan heti) ja ansaitset olla onnellinen.
Rukoilen sun puolestasi ja pyydän sua vielä pyytämään apua, et nimittäin ole mitenkään menetetty tapaus, et todellakaan!
Siunausta ja tsemppiä sinne tosi paljon! Uskon että tuollakaan asenteella masennus ei ole ikuista! MLL:n kirjepalveluun voit varmasti käydä kirjoittamassa kirjeen luotettavalle aikuiselle joka varmasti osaa vähän paremmin neuvoa kuin mä nyt yritin, ja myös esim. Huoli Puheeksi – kaavake löytyy, mihin voit kirjoitta mieltä painavat asiat ja antaa sen jollekin läheiselle.
Toivon sulle kaikkea hyvää!