Hei. Ajattelin nyt tulla kirjottaa tänne ku pystyy anonyyminä jakaa ajatuksia ja saada neuvoa. Oon varmaan aika vanha tänne mut ehkä se ei haittaa. Oon 17v poika amiksen kakkosella. Oon koko elämäni ollu ujo ihminen. Oon viimeaikoina alkanu pohtii et tää miten elän ja ajattelen ei oo ihan tervettä. Tää voi toki olla vaan jotai kaamosmasennusta.
Ku murrosikä alko niin välit mun vanhempien kaa on vaa huonontunu, vaikka musta mulla on hyvät vanhemmat ja perhe. En vaan jostai syystä pysty tai uskalla puhuu niille mun asioista. Ahistaa mitä ne ajattelis ja reagois siihen. Mulla on tosi huono omatunto siitä miten mun vanhemmat yrittää olla kilttejä ja auttaa, mut yleensä vaan ärsyynnyn ja oon hiljaa ku ne ees vaikka puhuu mulle. En ymmärrä miks mä ”pelkään” tai vihaan niin paljon niitä.
Mulla oli yläasteella hyviä kavereita ja kaikki ihan hyvin. Mua kaduttaa et en menny lukioon iha vaa kavereide takii ja muutenki ajatukset opiskeluu kohtaa on muuttunu siihe suuntaa et lukio ois paljo parempi mulle. Hain amikseen ehkä iha vaan ku siinä elämäntilanteessa olin tosi laiska opiskelun suhtee ja aattelin etten jaksais olla lukiossa joka toki nyt kaduttaa. Kesällä ennen ku amis alko sovin yhen tytön kanssa et aletaan seurustelee etäsuhteessa. Oltii jo oltu puol vuotta tosi hyviä nettikavereita. Meillä meni tosi hyvin. Amis alko joka oli ihan kivaa. Olin tosi ujo(oon toki ollu jo monta vuotta tosi ujo ja epävarma) ku amiksessa enkä uskaltanu tutustuu keneenkää. Kävin vaa koulussa ja kotona juttelin sen mun tyttöystävän kaa. Olin ihan onnelline vaik koulussa ei niin sillee ihmeellistä ollu. Näin jatku yli vuoden. Kaikki meni hyvin sen tytön kaa ja nähtiinki välillä. Nyt syksyllä kuitenki se alko etääntyy ja viettää enemmä aikaa kavereidensa kaa ja jätti mut ja alko heti parin päivän päästä toisen kanssa. Hajosin iha täysin. En vaan pystyny ymmärtämään miten toinen ihminen voi tehä niin. Olin sen puolentoista vuoden aikana viettäny oikeestaan vaan hänen kanssa aikaa ja etääntyny kaikista mun vanhoista kavereista. Jäin ihan yksin. Isoin juttu tässä mun tilanteessa on varmaan se että yritin pari kertaa itsemurhaa. Suunnittelin ja halusin tehä sen niin siististi ja kivuttomasti ku voin. Halusin et se on mun vanhemmille helppoo ku mua ei sattunu ja se tapahtu helposti. Järjestelin kaiken ja yritin pari kertaa ihan tpsissaan tappaa itteni mut molemmilla kerroilla se epäonnistu ihsn mun oman virheen takia. Toka kerta oli niin lähellä et tuntuu et sain siitä jonkulaisen tosi vahvan ”derealization” kokemuksen. Se oli niin vahva tunne et hetkeks kaikki paha olo ja tunteet katos. Ehkä viikon päästä se paha olo ja ajatukset palas. Sit opin pakenee sitä pahaa oloo pelaamalla ja kattomalla somee. Siel pysty pakenee sitä todellisuutta ja omia ajatuksia. Aloin valvomaan joka yö todella myöhään koska tiesin et jos meen nukkumaan niin alkaa ahistaa. Niin en ehtiny nukkumaan mennessä miettiä mitään ku olin nii väsyny et nukahin heti. Päivällä koulussakin on rauhallisempi ja mukavampi olla ku on väsyny. Toki niitä ahistuskohtauksii tulee aina välillä ku joutuu omissa ajatuksissa esim koulussa olla. Käyn koulussa, pelaan tietokoneella, oon puhelimella, syön ja nukun. Näin oon eläny ja pärjänny ihan hyvin nyt joku 4kk. Mut aloin miettii et tää ei oo varmaan ihan tervettä ja ”normaalii”. Mulla on vielä vähän välii itsetuhosii ajatuksii mut olo ei oo nyt viimeaikona ollu niin paha eikä ahista niin usein enään et en oo alkanu yrittää sitä.
Kohta täytän 18 josta en oikeestaan tykkää yhtään koska oma vastuu vaan kasvaa. En nytkään saa mitään aikaan koska en jaksa ja aina on se ajatus takaraivos et pian tapan itteni ni ei mun tarvii mitään tehä. Esim koulussa mulla on ihan älyttömästi etätehtäviä tekemättä. Mun vanhemmat hankki mulle työssäoppimispaikan ku en itte saanu sitä aikaan koska ei vaan kiinnosta. Ehkä sekin on yks syy miks yritän nyt hankkii apuu ku mun vanhemmat ei tiiä millanen mitä ajattelen ja antaa mulle vaan lisää vastuuta josta saan vaan lisää stressiä.
En uskalla omille vanhemmille puhuu enkä oo uskaltanu tai jaksanu esim terveydenhoitajalle mennä. Sinne kouluterveydenhoitajalle voi mennä vaan aamulla klo9-10 tai pitää varata aika joten en oo jaksanu mennä. Oon ihan hukassa. En vaan tiiä mitä tehä. Siks tulin nyt kirjottaa tänne ja ehkä saan neuvoo.
Sori en oo kovin hyvä kirjottaja. Tuli tosi pitkä teksti ja varmasti paljon asioita jäi sanomatta mut tässä mitä tuli nyt 20min kirjottelun aikana mielee.
Kiitos jos jaksoit lukee, oot ihana🙏🏻🤍
Hei P17,
Aluksi haluan lähettää sinulle lämpimän halauksen, jonka ehdottomasti ansaitset. Olet joutunut pärjäämään ja selviytymään yksin isojen ja raskaiden asioiden kanssa pitkään ja se, että päätit nyt kirjoittaa tänne, on ensimmäinen ja hyvin tärkeä askel sillä tiellä, että saat apua ja tukea itsellesi ja alat voida paremmin.
Kuvaat koskettavasti viime vuosiasi, jossa olosi ja ihmissuhteesi läheisiisi ovat pikkuhiljaa menneet huonompaan suuntaan. Usein paha olo ja ahdistus kasvaakin niin vaivihkaa, että sitä ei itse huomaa ja katsoessaan taakse päin on vaikea nimetä sitä hetkeä, milloin asiat alkoivat luisua huonompaan suuntaan. Olennaista ei olekaan tietää ja tunnistaa milloin paha olo ja ahdistus alkoi, tärkeintä on se mitä tästä eteenpäin ja seuraavaksi tapahtuu. Olet rohkea ja fiksu nuori, jolla on edessään ihania ja jännittäviä asioita ja uusia ihmissuhteita. Tarvitset ja ansaitset nyt kuitenkin apua päästäksesi tämän vaikean elämänvaiheen yli ja voidaksesi paremmin.
Kuvailet tekstissäsi itseäsi ujoksi ihmiseksi ja haluan heti sanoa sinulle, ettei ujous voi näyttäytyä myös kauniina ja viehättävänä luonteenpiirteenä. Se on ominaisuus, joka monen silmissä kertoo lämmöstä, hyvästä kuuntelemisen taidosta sekä siitä, että sinulla on paljon annettavaa niille ihmisille, joihin päätät luottaa ja lähentyä. Elämme maailmassa, jossa sosiaalisuus, iloisuus ja puheliaisuus on markkinoitu tavoiteltaviksi ominaisuuksiksi, kun todellisuudessa moni meistä näkee arvon myös niissä, jotka eivät koko ajan ole itse äänessä vaan kuuntelevat mieluummin. Sekin on tärkeä taito.
Se, että koet tällä hetkellä puhumisen vanhemmille vaikeana, on täysin normaalia ja ymmärrettävää – omista tunteista ja ajatuksistaan voi olla hankala puhua läheisille, joita näkee jatkuvasti ja joihin muutenkin tekee nyt luontaisesti eroa siirtyessäsi pikkuhiljaa kohti aikuisuutta. Jos sinusta tuntuu kuitenkin, että haluaisit vanhempiesi tietävän olostasi, voisitko ajatella näyttäväsi heille kirjoittamasi kirjettä? Kuvaat siinä todella taitavasti ja koskettavasi tilannettasi ja se voisi olla myös vanhemmillesi helpotus, että he saisivat rakennettua yhteyden sinuun uudelleen.
Ymmärrän hyvin, kuinka yllättävä ero ja entisesi uusi parisuhde loukkasivat sinua suuresti. Kertomasi perusteella jäit myös yksin tilanteessa, jossa olisit ansainnut ja kaivannut läheisiä ihmisiä ympärillesi tukemaan sinua. Oletko pystynyt ottamaan yhteyttä ystäviisi eron jälkeen? On hyvin yleistä, että uuden suhteen pyörteissä kaverisuhteet jäävät hetkeksi huomiotta, mutta ystäväsi saattavat kaivata sinua ja odottavat että olisitte jälleen kavereita.
Onko elämässäsi jotain asiaa pelaamisen ja somen lisäksi tällä hetkellä, josta nautit tai mikä tuo sinulle iloa edes hetkeksi aikaa? Sinulla on oikeus hengähtää pahasta olosta ja ahdistuksesta ja ne helpommat hetket ovat myös muistutus siitä, ettei paha olo ole koko elämä vaan siitä on mahdollista päästä pois oikean avun ja tuen avulla. Ympärilläsi on ihmisiä, jotka haluavat olla tukenasi, kunhan vaan rohkaistut kertomaan asiasta. Et ole itse mitenkään syypää pahaan oloosi ja sinä ansaitset voida paremmin.
Toivon hartaasti, että rohkaistut kertomaan pahasta olostasi jollekin tai näyttämään tänne kirjoittamasi kirjeen. Jos kaipaat vielä juttuseuraa, voit aina soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen (p. 116 111) tai kirjoittaa chattiin – olemme joka päivä auki ja meille voit jutella mistä tahansa asiasta nimettömästi ja luottamuksella. Nuorten Tukilinja päivystää myös samassa numerossa joka arki-ilta klo 20–00 ja sieltä saat ammattilaisen tukea pahan olon hetkellä.
Ethän jää yksin <3
Lämpimin halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Kyllä 17 vuotias on nuori mitä suurimmassa määrin. Ja vaikka täytät pian 18 niin se ei todellakaan tarkoita sitä että yhdessä yössä sinun pitäisi muuttua aikuiseksi. Se on täysi mahdottomuuskin!! Sinä olet elämän vaiheessa missä isoa osaa nuorista askarruttaa ja huolestuttaa ihan valtava määrä asioita. Se ei ehkä näytä eikä tunnu siltä mutta niin se vaan on. Ihan jo aivojen muotoutuminenkin iässäsi on vielä todellakin täysin kesken. Se on luonnon laki. Anna itsellesi kasvurauha!!🥰 Kasvaminen voi olla hyvin kivuliasta. Herkille se on vieläkin kivuliaampaa. Mutta aika tekee tehtävänsä ja helpottaa ja asiat aina järjestyy, tavalla tai toisella 👍
Se ei ehkä tunnu siltä juuri nyt, mutta niin se vaan on. Asiassa kuin asiassa.
En tiedä, arvelen vain, että vanhemmillesi puhuminen on saattanut tuntua vaikealta ehkä siksikin, jos alitajuisesti et ole halunnut kuormittaa heitä omilla vaikeuksillasi tai olet ajatellut että ajatuksesi eivät olisi normaaleja ja kuitenkin haluat olla kaikin puolin hyväksytty vanhempien silmissä. Ehkä olet pelännyt jotain tyrmäystä tai moitetta. Kukapa ei🤷 Pelkkä aavistuskin tuntuu murskaavalta.
Usko pois, vanhempasikin ovat keskeneräisiä. Mitäpä muutakaan uusien asioiden äärellä. Uusi asia on oma lapsi/ teini. Toinen uusi asia on toinen teini- koska olemme kaikki ainutkertaisia ja arvokkaita yksilöitä. Eikä yhtä ainoaa tapaa olla ihminen ole, ei!! Läheisesi eivät osaa lukea ajatuksiasi. Heillä tuskin on mitään käsitystä siitä, kuinka lujilla olet ollut ja kovin yksin taistelussasi. Myös minä suosittelen lämpimästi että näytät tänne kirjoittamasi tekstin heille. Kerran se vaan kirpaisee. Mitään pahaa ei voi tapahtua, perustuen ihan jo siihenkin miten kuvailit heidän olevan kilttejä. Älä sinä ole ”liian” kiltti ja patoa sisällesi ajatuksia, joista selvästikin haluaisit myös vanhempiesi tietävän. (Veikkaan että tilanne saattaa hyvinkin johtaa ihan helpotuksen itkuun ja lähentymiseen)
Uskon että vanhempasi haluavat oppia tuntemaan sinua ja ovat onnellisia siitä kun huomaavat että luotat heihin kertomalla sisimmästäsi.
Jos edelleen tuntuu mahdottomalta, niin sekin on ihan ok🙂 Pääasia on, että olit rohkea ja avauduit asioistasi ja jatkossa käyt jonkun kanssa läpi tuntojasi.
Ei kannata katua sitä että et mennyt lukioon.
Katsos kun ihminen toimii siten, mikä tuntuu parhaalta kulloisellakin hetkellä. Sekin on luonnon laki. Kukaan ei voi eukäteen tietää mitä tapahtuu esim kahden vuoden päästä.
Ja sinullahan on vielä koko elämä edessäpäin. Vaikka se lukiokin.Ja ihan mitä vaan 💚
Kaikkea hyvää Sinulle matkallasi aikuisuuteen🤗