Varoitus! tää voi tuntua inhottavalta lukea tätä tekstiä
Mulla on mennyt nyt ihan hyvin. Tai no en tiiä. Mun isoäiti kuoli vähän aikaa sitten mutta en vieläkään osaa tajuta sitä ja tunnen syyllisyyttä koska en itke koko aika enkä mädäänny sängyn pohjalla. Mutta mulla alko joskus 5lk mennä vähän alamäkeen vihasin itteni ja sitä jatku johonki 7lk. Viiltelin ja vihasin itteni ja itkin ja halusin tappaa itteni. No oon ollu nyt jotai en tiiä ehkä kaks vuotta kuivilla viiltelystä ja elämä oli ehkä vuoden ihan hyvää. Tai on mulla ehkä ollu koko ajan sellasta ahdistusta ja [osa tekstistä poistettu] niin että äiti säikähti ja oli vihainen mutta siis musta tuntuu eetä syksy lukukausi se oli hyvä. Ei mulla kai ollu mitään. En muista en osaa hahmottaa mutta äsken neuloin koulun työtä ja yhtäkkiä mulle tuli hirvee suuttumus koska se työ meni pilalle. No sit yhtäkkiä mun mieleen tuli että mitä jos mä [osa tekstistä poistettu]. Oon siis kipeä [osa tekstistä poistettu] No sitte ajattelin että ei en mä voi tappaa itteni. Ja sitäkin oon miettinyt. Mutta oon tullut siihen lopputulokseen että ei en voi. En voi vaan jättää mun perhettä. Tai siis että mun pikkusisko. Ei se ymmärtäisi. Äiti ja iskä. Ja no en jaksa alkaa selittää mutta oon ajatellut erilaisia tapoja tappaa itteni ja oon [osa tekstistä poistettu] ja miettiny että jättäisinkö jonku kirjeen ja mihin jättäisin. Kävisikö kaupassa [osa tekstistä poistettu] Mulla on tosi outo olo. Mitä ihmettä? Ei mua vaivaa edes mikään. Tai siis että mun elämässä sillain ei oo mitään tosi traagista. Paitsi mun isoäidin kuolema jota en osaa käsittää ja joka tuntuu omituiselta ja etäiseltä.
Toivottavasti joku nyt jotain sanoisi..
Hei!
Lämpimät osanottoni isoäitisi kuoleman johdosta. Toivon, ettet tuntisi syyllisyyttä siitä, että suret tapahtumaa omalla tavallasi. Jokainen suree eri tavalla – ei ole mitään oikeaa tapaa tai mitään aikaa, milloin surutyön pitäisi olla takana päin. Se saa kestää juuri niin kauan kuin kestää ja suru voi ilmetä monella eri tavalla eikä sitä aina itse hoksaa, mikä voi johtua siitä ja mikä taas muusta stressistä tai tapahtumasta.
Olen tosi iloinen, että et ole viiltänyt itseäsi pitkään aikaan, vaikkakin nyt oli tuo kertomasi pieni välikohtaus. Toivottavasti keksit jatkossakin muita tapoja sietää surua, pahaa mieltä ja alakuloa, mitkä kaikki kuuluvat elämään siinä missä ilo ja onnikin. On ihan ok olla välillä surullinen tai alakuloinen, saamaton tai äkäinen.
Puhutteko isoäidistä koskaan perheesi kanssa? Toivottavasti se on asia, josta voitte keskustella yhdessä. Eihän sen tarvitse olla mitään suurta, ehkä pieni tokaisu joskus kuten ”Tästä isoäitikin tykkäisi.” tai ”Muistan, kun oltiin täällä isoäidin kanssa.” Toivottavasti pystyt myös kertomaan, kuinka outoa sinusta on, ettei häntä enää ole. Jos haluat, voit lukea lisää läheisen menettämisestä täältä Nuortennetin sivulta: https://www.nuortennetti.fi/ihmissuhteet/perheen-huolia/kuolema-perheessa/
Kuten olet itse huomannut, läheisen poismeno on suuri murhe kaikille läheisille. Olenkin tosi iloinen, että olet tullut siihen tulokseen, että et halua lopettaa omaa elämääsi. Se olisi perheellesi aivan kamalaa ja he miettisivät varmasti koko loppuelämänsä, miten olisivat voineet auttaa sinua ja kuinka kauheaa on, ettet ole enää heidän luonaan. Kaikki hankalat vaiheet ovat joskus takana päin ja uusia asioita tulee eteen väistämättä niin, että menneet asiat haalistuvat pikkuhiljaa mielessämme eivätkä enää vaivaa meitä.
Pidäthän huolta itsestäsi! Jos tuntuu, että olo menee huonommaksi, niin varaathan ajan koulusi terkkarilta tai kuraattorilta tai kerro siitä vanhemmillesi. Myös me olemme täällä tukenasi, jos haluat soittaa meille (numeromme on 116 111), tulla chattiin juttelemaan tai aloittaa kanssamme kirjeenvaihdon nettikirjepalvelussa. Palvelumme ovat maksuttomia, anonyymejä ja auki vuoden jokaisena päivänä.
Voi hyvin!
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
(Jouduin poistamaan viestistäsi itsetuhoisuuteen liittyviä kohtia, mutta luin tekstisi kuitenkin huolella kokonaan.)