olen 15 vuotta täyttänyt tyttö. Ongelmani on perheeni, tai ei ongelmani mutta mieltäni painava varjo. Perheeni on muuten mukava mutta olen saanut myös pysyviä traumoja ja mieleen painuvimpia muistoja joista en kamalasti pidä.
Ensinnäkin pelkään olla 15, koska juuri silloin isoveljeni Marcus (nimi muutettu) joutui Nuorisokotiin, koska tämä oli muuttunut täydeksi ongelmanuoreksi eivätkä vanhempani pystyneet pitämään häntä aisoissa. Hänen takiaa talossamme kävi paljon poliiseja ja myös jengiläisiä tuli ovelle jotka kysyivät Marcusta, että onko hän kotona, koska kyseisellä jengillä oli ollut asiaa tälle. Monet kerrat olin vain istunut kyykyssä keittiömme lattialla ja toivoen etteivät he syöksyisi sisään ja hajoittaisi paikkoja ja kidnappaisi minua jotta saisivat Marcuksen lainaamat rahat takaisin. Olin kauhuissani. 5 vuotta olin torjunut Marcuksen mielestäni, koska en pystynyt ajattelemaan mitään hyvää. Marcus oli siirtynyt nuorisokodista toiseen yhä uudestaan ja uudestaan.
Toiseksi pelkään että minusta tulee samallainen kuin isoveljestäni (joka on nyt 20v.) ja toivon kovasti ettei niin kävisi. Pelkään kaikkea mahdollista, pelkään poliiseja, sosiaalityöntekijöitä, suuria ihmisjoukkoja koska pelkään että siellä on seassa niitä jengiläisiä jotkaa kyselivät Marcusta. Pelkään sydäntä raastavasti että joudun nuorisokotiin, että teen jotakin todella pahaa ja minusta tulee täysi isoveljeni kopio. Olen suuresti päihteitä ja huumeita vastaan. Pelkään kokoajan myös isoveljeni puolesta, että hän saa syövän suuresta polttamisen määrästä tai saa alkoholimyrkytyksen suuresta alkoholin juomisen määrästä.
Suuresti haluaisin olla perheeni kanssa että kotona asuisi vielä minun lisäksi Marcus. Että me kaikki perheenjäsenet olisimme yhdessä; minä, isä, äiti ja Marcus. Mutta olen huomannut ettei toiveeni koskaan tule toteutumaan.. Vanhempani ja Marcus riitelevät AINA kun Marcus on käväisemässä kotona. En kertakaikkiaan kestä olla kotona. Pelkään suuresti että murrun ja päädyn tekemään itselleni jotakin. Pelkään paljon puhua ihmisille isoveljestäni. Pelkkä Marcuksen ajattelu saa minut kyyneliin ja huutamaan tuskasta, sillä en kestä sitä ajatusta että hän kuolisi. Hän on minun ainoa sisarukseni ja rakastan häntä kaikesta huolimatta vaikka se onkin välillä hyvin vaikeaa.
En tiedä mitä minun tulisi tehdä. [osa tekstistä poistettu] olen kokenut etten kuulu tänne ja saisin maksettua kaiken sen pahan mitä veljeni on tehnyt. En tiedä, pitäisikö minun puhua jollekkin tai jotakin. Haluaisin apua mutta en tiedä mistä. Olen miettinyt psykiatria mutta olen kuulut kuinka monet psykiatrit ovat kertoneet ”asiakkaidensa” asioista eteenpäin muillekkin.. Pelkään että minulle käy niin.. Mitä minun täytyisi tehdä..? Apua…
Tämä on Nuortennetin ylläpidon viesti.
Hei Cali,
Kirjoitit vakavasta asiasta, jonka selvittämiseen tarvitset aikuisen apua. Löytyykö lähipiiristäsi ketään sellaista aikuista, jonka puoleen voisit kääntyä? Kouluissa ja oppilaitoksissa tällaisia tilanteita varten on esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai koulukuraattori, jotka osaavat ja haluavat auttaa.
Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton) tai kirjoittaa Lasten ja nuorten nettiin. Halutessasi voit myös kopioida yllä olevan tekstisi ja lähettää sen Lasten ja nuorten netin kirjepalveluun, josta saat aikuisen vastauksen. Tai käy tutustumassa nuortennetin sivuilta http://www.mll.fi/nuortennetti/ löytyviin ”aikuisen apua” – teksteihin.
Hyvä MLL:n työntekijä joka vastasit viestiini,
Kiitän, että vastasit.
Olen kertonut äidilleni suuresta pahasta olostani, mitä Marcuksen synkkä menneisyys on saanut aikaan. Vaikka äiti sanoo, että tietää miltä minusta tuntuu, niin se ei saa kumminkin suurta pahaa oloani hälvenemään.
Olen yrittänyt saada veljeni opiskelemaan esimerkiksi vaikka kokiksi, koska Marcus on työtön ja saisi elätetyksi itsensä ettei hänen tyttöystävänsä Iinan (nimi muutettu) tarvitsisi elättää Marcusta, mutta Marcus on sanonut, ettei hänestä ole opiskelijaksi. Minä en kestäisi sitä että näkisin veljeni asuvan kadulla juoppojen kanssa, ajatuskin jo pelottaa minua.
Olen ajatellut mennä koulukuraattorillemme juttelemaan Marcuksesta ja miten hän vaikuttaa minuun, mutta en uskalla, koska en pysty puhumaan asiasta ilman kyyneliä ja tuskan huutoja. Suvussani on paljon ihmisiä jotka saattavat (”)vahingossa(”) alkaa kertomaan asioistani muille. En myöskään halua vaivata sukulaisia asioillani, koska heilläkin on omat murheensa enkä halua kasata taakkaa heidän päälleen.
Olen aivan hukassa.. tahtoisin apua mutta pelkään..
Hei Cali,
onpa hyvä, että olet puhunut äidillesi olostasi. Asia on varmasti äidillesikin huolta aiheuttava.
Kannustan sinua juttelemaan jollekin ulkopuoliselle, luotettavalle aikuiselle huolestasi ja peloistasi. Kuraattorin luona saa myös itkeä, mutta jos sinusta tuntuu vaikealta ottaa asiaa puheeksi, niin apuna voit käyttää esim. Huoli puheeksi- lomaketta: https://mll-fi-bin.directo.fi/@Bin/a45ec3befc21c14b78c6dac7f1f9a4b8/1350296033/application/pdf/14427896/Huoli%20puheeksi%20-lomake.pdf
Vaikutat niin fiksulta ja ajattelevaiselta tytöltä, että syytä pelkoosi huonoille poluille ajatutumisesta, tuskin on. On myös tärkeää muistaa, että Sinä et ole vastuussa veljestäsi. Voit olla hänen tukenaan ja kannustaa hyviin asioihin, mutta tärkeintä on, että pidät huolta itsestäsi ja voinnistasi.
Tsemppiä sinulle!