Tipuin pohjalle, nousin ja tipuin uudelleen
Eli tää on tämmöne pitkä tarina mun elämästä. Oon 11v.
Noin puolitoista vuotta sitten muutie aika kauas entisestä kodista. Alusa aolin tietenkin innoissani. Mutta ajan kuluessa ikävöin vanhaan kotiim ja ystäviin. Syksyn saavuttua alkoi lukuvuosi uudessa koulussa. Sain pari kaveria. Opiskelin pienessä koulussa (alle 40oppilasta) koulu oli paras ikinä. Ei ollut aitoja ja maailman vapain koulu. Joskus teimme tehtäviä pihalla ja käye joskus tumteja hauskanpitoon. Kun söime luokassa katsoimme ohjelmia areenasta. Ja joululomalla kävi näin. Joku oli tuonut kouluun öljyä ja pumpanmut säiliöy täyteem vaikka ne olivatkin jo täynnä. Öljyn olisi pitänyt ennä eri koululle. Se mies ei edes tarkistanut mitään että oliko säiliöt täynnä. Jotkut johdot olivat olleet irti. Ja kaikki öljy meni kellariin. Joulunaikoihin yksi koulun vieressä asuva opettaja oli käynyt tarkistamassa koulun. Hän oli mennyt katosmaan kellarin ja ihmetellyt hirveeää hajua. Kellari oli plalla ja homeessa. Kaikki oppilaar evakuoitiim vastapäiseen rauhanyhdistykseen.
Kävie siellä huhtikuuhun koulua. Rauhanyhistys wi ollut opiskeluum sopiva. Koulu piti purkaa. Kaikki oppilaat siirreettiin lähimpään kouluun. Ja inulle tuli 15km. Lisää taksimatkaa. Nyt taksimatlsni on yhteen suuntaan lähes 60km. Kävime lukuvuoden siellä loppuun. Sitten minä sairastuin. Jouduim sairalaan hirveisiin kokeisiin. Olin pienenä saanut verenmyrkytyksen ja sen oireet jatkuivat vieläkin. Kävimme säännöllisiesti verikokeissa ja myt minulta epäillään migreeniä. Minulla on sairaus jota lääkärit eivät voi selittää. Saim koulusta yhden maailman parhaimman ystävän.
[osa tekstistä poistettu] Tunnen itseni mitättömäksi ja arvottomaksi. Uskon että itselläni on masenmus. Lähin kaveri asuu yli 10km. Päässä. Ja parhaimmat jopa 70km. Nyt on taas alkanut elämä tuntua vähän patemmalta kun sain poikaystävän. Se nosti mieltäni kyllä. [osa tekstistä poistettu] Ei ole ketään aikuista kelle voisi uskoutua. Kuraattorin tai psykiatrin puheille en mene. Koska jotkut kuraattorit soittavat vanhemmille vaikka sanotaan että ei saa ilmoittaa vanhemmille.
Mitä tässä pitäisi enää tehdä?
Hei,
Hyvä, että otit yhteyttä meihin, olit tosi rohkea. Sinun elämässäsi on tapahtunut nyt monenlaisia asioita, ymmärrän hyvin olosi. Sairastaminen ja koulumuutokset voivat yhtä aikaa tuntua raskaalle ja ajattelisin, että nyt olisi tärkeää, että saisit aikuisilta tukea jaksamiseesi. Kerroit, että että sinulla ei ole ketään aikuista, kenelle voisit jutella ja että et halua, että kuraattori tai psykiatri kertoisi ajatuksistasi vanhemmillesi.
Jäin miettimään, että miten sinun vanhemmat mahtaisivat reagoida, jos tietäisivät, miltä sinusta oikeasti tuntuu? Myös sairauksiesi kannalta olisi tärkeää, että vanhempasi ja sinua hoitava henkilökuntasi tietäisi, missä menet ja mitä tuumit, silloin he voivat parhaiten tukea sinua. Voisitko kuitenkin ajatella, että kertoisit mietteistäsi vanhemmillesi tai vaikkapa koulun terkalle, hoitohenkilökunnalle tai koulupsykologille? Voit kertoa ajatuksistasi aivan samalla tavoin, kuin kerroit tänne meillekin, sain hyvin kiinni olostasi. Uskon, että kun kerrot ajatuksistasi työntekijöille, huolesi lähtisivät selviämään ja olosi voisi parantua.
Jos tuntuu, että kertominen puhumalla jännittää tai on mahdoton ajatus, niin mitä luulet, voisitko kirjoittaa esimerkiksi kirjeen vanhemmille tai hoitohenkilökunnalle? Olet kaiken avun arvoinen ja olosi voi helpottua, kun vain uskallat ottaa seuraavan askeleen kertomisessa. Ensimmäisen olet jo ottanut, kun kirjoitit tänne meille!
Voit myös soittaa meille Lasten ja nuorten puhelimeen numeroon 116 111, joka on auki arkisin klo 14-20 ja viikonloppuisin klo 17-20 (puhelu on maksuton ja luottamuksellinen) tai kirjoittaa MLL:n Lasten ja nuorten nettikirjepalveluun (www.mll.fi/nuortennetti). Saat kirjeeseesi henkilökohtaisen vastauksen luotettavalta aikuiselta. Voit myös chatata kanssamme ma-ke klo 17-20.
Ja ihanaa, että olosi on hieman helpottunut, kun olet saanut poikaystävän! Nauti hänen kanssaan olosta ja muutenkin, jos vain jaksat, tee asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli. Pienet iloiset asiat kantavat yllättävän pitkälle, vaikka samalla olisi tiukka paikka elämässä. Vaikka tuntuu, että elämässä ei juuri nyt valoa meinaa näkyä, niin uskon, että toivoa on. Ethän jää ajatustesi ja huoliesi kanssa yksin, olemme mielellämme tukenasi ja voimme yhdessä miettiä, mikä sinua auttaisi parhaiten!