musta on viimesen kuukauden tuntunu siltä että keikun jonku pimeän ja syvän kuilun reunalla ja kallistuisin kokoajan sinne kuiluun päin. koko tää paska sai alkusa siittä että yks poika joka oli mun paraskaveri pisti välit poikki. se poika, se oli mulle oikeesti ihan vitun kaikki kaikessa. rakastin sitä, luotin siihe 110% ja se oli samalla mulle myyös ku omaa perhettä. en tiiä vieläkään mistä se on mulle suuttunu mutta pelkään että jos tätä jatkuu, putoan sinne vitun kuiluun.
että mietin vaan että onko kestään tuntunu samalta ja miten vitussa ootte selvinny tämmösestä paskasta? koitan esittää ilosta ja muutenki normaalia perheen ja kavereitten takia vaikka oonki sisältä rikki. ja niinkö sanotaan että aika paikkaa haavat ni mulla on jotenki semmonen tunne että mun haavoja ei tulla paikkaamaan koskaan.
mä tiedän ohjeen että pitää antaa haavojen vuotaa ja sitten vasta työntää ne pois luotaan. musta tuntuu että jos annan mun haavojen vielä vuotaa kauemmin ni vuodan kuiviin ja kuihdun pois.
ja jos luette tän äärettömän lievästi tunteitani kuvailevan viestin ni pyydän oikeesti apua ! ei oo helppoo kelläkää, tiiän sen mutta ainaki tällä hetkellä musta tuntuu että mulla on vaikeinta.
