Hei. Oon 13-vuotias tyttö ja mulla on ollu vaikeaa viime aikoina. Oon yleensä sellanen ihminen, joka ei pysty puhumaan kenellekään ongelmista en perheelle, kavereille ja hädin tuskin edes psykologille, jolla käyn viikottain… Haluaisin vaan päästää hieman pullotettuja tunteita ulos, ei kummallisempaa kai.. Mulla on siis ihan kamalat välit mun isään, ollaan oltu pahoissa riidoissa, eikä olla pidetty minkään laista yhteyttä nyt varmaan jo kahteen vuoteen. Aluksi se tuntui hyvälle, mutta viime aikoina oon todella alkanut itkemään hänen peräänsä. Uskon, että on muitakin, jotka tietää sen tunteen kun vihaa jotakuta koko sydämestään, mutta samaan aikaan haluis vaan heittäytyä haliin ja itkeä silmät päästä. Tekisin muuten niin, ellei mun isä ois sellanen, että se ei vaan okeesti tunne empatiaa ketään tai mitään kohtaan ja aloittaisi taas sen väkivallan mua kohtaan, jota oon joutunu kestään 10-11 vuotta. Asun tällä hetkellä koko ajan mun äidin kanssa, mutta mulla on silti paha olla kotona. Oon pohtinu karkaavani kotoa, vaikka täällä on loppujen lopuksi kaikki hyvin ja tunnen sen takia suurta syyllisyyttä.. Mulla on kolme veljeä, jotka on kaikki rasistisia ja mä oon demiseksuaali, joka aiheuttaa ihan mahdottoman paljon ongelmia, jos rehellisiä ollaan. Mun veljet on myös oppineet isän takia väkivaltaista käytöstä, jonka takia esim. [osa tekstistä poistettu] Pelkään äkkiliikkeitä, huutamista ja muutenkin riitoja ja aggressiivisuutta..
Käyn 7 luokkaa koulussa ja viime aikoina oon alkanut olemaan tosi väsyksissä sen takia. Tappelen masennuksen ja ahdistuksen kanssa ja joskus kouluun meneminen saattaa aiheuttaa mulle jopa paniikkikohtauksia, jotka kärsin yleensä koulun vessassa. Mulla on kavereita, mutta kuten alussa mainittinkin, en uskalla puhua heille mun masennuksesta, tai ahdistuksesta. Oon jatkuvasti tyytymätön mun koenumeroihin, vaikka mulla meneekin äidin mukaan ihan hyvin. Viime yönä valvoin klo 23.30 ihan vaan tehden historiasta muistiinpanoja, koska maanantaina oleva koe stressaa mua ihan liian paljon!
Mua huolestuttaa se, että mulle on ilmenny ongelmia nukkua tai syödä viime aikoina. Vaikka menisinkin hyvissä ajoin nukkumaan pysyn liian myöhään ylhäällä ja vaikka yrittäisin en vaan saa unen päästä kiinni.. Mun ruokailut on ihan päin metsää, hädin tuskin syön päivässä edes kolmea kertaa ja mulla on ongelmia hahmottaa onko mun oikeasti nälkä vai ei. Oon myös itkeny paljon enkä tiedä miksi, ja tiedän ettei se johdu kuukautisista… Pelkään palavani loppuun nyt jo varmaan viidettä kertaa elämäni aikana, mutta jos sanoisin jotain mun äidille, kuten kerran tein, äiti ois vaan vihanen mulle. Onnistuin kerran rustaamaan äidille kirjeen, jossa mainittin mun ongelmista. Tein kirjeen, koska en pysty puhumaan mun äidille mun ongelmista kasvotusten ja sitten kun äiti oli lukenu sen, se oli silminnähden suorastaan vihainen! Äiti ei sanonut mulle mitään, mutta se mulkoili mua. Sen jälkeen en oo enää kertaakaan edes koittanut avata suutani mun ongelmista ja se on todella jättänyt jälkensä muhun, näen siitä esimerkiksi painajaisia ja itken aina kun ajattelenkaan sitä.
Oon miettiny psykologin kanssa, että voisin mennä sijoitusperheeseen, mutta entä jos siellä onkin vain pahempi kuin täällä kotona? Entä jos ne ihmiset vaan satuttais mua? Onko muilla kokemuksia sijoituskodeista/perheistä? Millaista se ihan oikeasti on? Oon yrittäny lukee netistä, mutta rehellisesti myönnän, etten oo ymmärtäny hölkäsen pöläystä… Näitä mä oon miettiny ja kiitos paljon, että saan päästää ne viimein ulos. Ihanaa päivän jatkoa kaikille!
[Tämä viesti on siirretty ketjusta ”Chat” Päivystäjä mukana
keskustelussa -palstalle]
Hei Joku nimetön,
Kiitos kirjeestäsi ja rohkeudestasi kirjoittaa ajatuksistasi ja huolistasi. Jouduin poistamaan osan tekstistäsi sen arkaluontoisuuden takia, mutta olen lukenut kirjeesi ajatuksella. Ansaitset ison lämpimän halauksen ja toivon että olosi helpottui, kun sait kirjoitettua murheistasi ja ajatuksistasi tänne. On myös huojentavaa lukea, että sinulla on turvallinen psykologi elämässäsi, jonka kanssa voit rehellisesti jutella olostasi ja pohtia mikä helpottaisi sinua ja mikä olisi sinulle turvallinen paikka elää.
Kerrot kotioloistasi ja sitä, kuinka joudut kokemaan ja pelkäämään veljiesi väkivaltaisuutta. Olen todella pahoillani siitä, kuinka joudut pelkäämään kotona etkä mitenkään ansaitse sitä tai pahaa oloa, joka sinulla nyt on. Olen myös pahoillani puolestasi, ettet ole saanut äidiltäsi tukea ja turvaa, mitä ehdottomasti kuuluisit saada. Jokaisen meistä kuuluisi tuntea olonsa kotona turvalliseksi ja saada myös olla oma itsensä joutumatta tuntemaan pelkoa tai häpeää asiasta. Vaikka kuvaat kirjeessäsi kotonasi olevan kaikki asiat hyvin ja tuntevasi siitä syyllisyyttä, haluan korostaa sinulle, ettei pelko ja väkivalta ikinä ole kotona tai muuallakaan normaalia tai hyväksyttävää. Tarvitset ehdottomasti apua ja on hienoa, että olet rohkaistunut sitä myös hakemaan.
Pohdit suhdettasi vanhempiisi ja sitä, kuinka kaipaat isääsi kaikesta huolimatta. On täysin inhimillistä rakastaa vanhempiaan, vaikka he eivät osaisikaan tai pystyisikään olemaan niitä läsnä olevia, turvallisia aikuisia elämässäsi. Tärkeintä kuitenkin on se, että olet turvassa.
Kerrot lisäksi kokevasi olosi masentuneeksi ja ahdistuneeksi ja olevasi huolissasi syömisestäsi ja jaksamisestasi. Nämä kaikki on viestejä siitä, että tilanteeseesi pitäisi tulla muutos ja onkin hyvä, että psykologisi tietää asiasta. Rohkaisen sinua siis puhumaan hänelle tästä kaikesta ja näyttämään halutessasi tämän viestin, jonka tänne kirjoitit. Kun kaipaat juttuseuraa, muistathan että olemme myös Lasten ja nuorten puhelimessa (p. 116 111) ja chatissa tukenasi, meille voit jutella nimettömästi ja luottamuksella mistä tahansa asiasta.
Toivon sinulle jaksamista ja voimia syksyyn, muista että olet avun arvoinen! <3
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä