Olen ollut ykkösluokalta asti (nyt yhdeksännellä luokalla) erään tyttöporukan kanssa. Tytöt ovat olleet parhaita kavereitani niin kauan kuin jaksan muistaa, vaikka olemmekin olleet aika ilkeitä. Joku on aina jäänyt ulkopuolelle. Nyt kesästä asti se olen ollut minä. Ja vaikka syy onkin alunperin minun, sillä tutustuin aivan mahtaviin persooniin ja erityisesti yhteen ja vietin heidän kanssaan liikaa aikaa. Olen kuitenkin pyytänyt anteeksi käytöstäni, mutta sekin riitti vain vähäksi aikaa, sillä olin jäänyt todella paljon ulkopuolelle porukastamme. Syksyn aikana tapahtui kaikenlaista ja olimme kavereita, välillä parempia ja välillä huonompia.
Nyt syysloman aikana emme ole pitäneet mitään yhteyttä, joten otin asian esille parin kaverin kanssa porukasta. Toisesta ei saanut mitään irti, sillä hän syytti minua, eikä voinut myöntää omia virheitään/pahan puhumista selän takana. Minua alkoi oikeasti ärsyttää, ettei hän ollut vieläkään päässyt irti ala-aste meiningistä. Toinen kaverini onneksi kertoi, ettei hän koskaan enään pystyisi olemaan kanssani niin hyvä kaveri ja että ihmiset kasvavat erilleen, mutta haluaa kuitenkin olla kanssani puheväleissä ja että olen kuulemma muuttunut. Tiesinhän minä sen, että olemme kasvaneet erillemme, mutta en osaa käsitellä asiaa. Tuntuu niin pahalta, vaikka koko ajan tiesinkin näin käyvän, en vain halunnut myöntää sitä itselleni. toisaalta olen iloinen, että saimme asiat puhuttua halki, mutta tämä on todella hankalaaa ja ajatukseni ovat aivan sekaisin. Tätä hankaloittaa vielä se, että en ole meidän luokalta (pieni koulu, pieni kylä) muiden kuin juuri heidän kaveri.. Tuli todella sekava teksti, mutta toivosin kait saavani apua tunteideni käsittelyyn, sillä tuntuu todella surulliselta..
kuulostat mielestäni kivalta…. minulle on jutakuinkin käynyt samanlailla… olen nykyään todella yksinäinen ja tarvitsisin kaveria kipeesti, joka osaa olla rehellinen ja hänelle voisi kertoa kun sydäntä painaa…
Mun kaverit hylkäs mut 7 luokan alussa. Syytä ne ei koskaan sanonu tai muutenkaan mitään selittäny. Veikkaisin syyksi kuitenkin sitä, että mä en oo enkä ollut kovinkaan suosittu ja mun seurassa ei oikeestaan ollu mitään mahiksia saada poikien hyväksyntää. Niistä tuli kahden viikon sisällä ihan eri henkilöitä. Mä olin yksin varmaan vuoden, tai olihan mulla sisko tukena, kunnes tutustuin oikeesti hyviin ja aitoihin ihmisiin joiden kaveri oon ollu jtn 2-3 vuotta. Oon nyt 16 ja lukiossa. Ollaan kaikki eri kouluissa, mut pidetään paljon yhteyttä ja tavataan aina kun voidaan. Kyllä se siitä :)
Hei, hyvä kun sait kirjotettua asiastas ja pyydät reilusti apua. On ihan luonnollista että tuntuu pahalta, kun välit ystäviin on horjunu. Pystyisitkö esim. puhumaan jollekin luotettavalle aikuiselle asioistas? Mm. kouluterveydenhoitaja voisi auttaa ja ainakin ohjata eteenpäin. Jos se ei tunnu sulle sopivalta, niin voisitko vaikka kirjoittaa, kuunnella musiikkia, liikkua tai tehdä jotain muuta sellaista, missä ajatukset voi saada parempaan järjestykseen? Lisäksi ajan kanssa tunteet yleensä helpottaa, ja sä varmasti kyllä selviät tuosta tilanteesta yli. Vaikea ei ole sama asia kuin ylitsepääsemätön, surukin helpottaa kun sen saa surtua pois.
Tsemppiä ja jaksamista, sä pärjäät kyllä! =)
Mun kaikki kaverit jätti mut 7 luokalla ja nyt ku oon ysillä niin vieläki kaipaan heidän seuraan vaikka he huonosti kohtelivatkin mua. Silloin 7 loppuvuonna mä vaan lintsasin ku en halunu tulla kouluu jos ei ollu kavereita. Kasilla mä lintsasin liikunta tunnit koska kaikki ketä oli mun kavereita on siellä samassa liikunnassa eikä mul ollu kasilla ketään jolle puhua.Ysillä oon aina jossain tehtävässä yksin vaikka pitäs olla parit/ryhmät, eikä mulla ole ku kolme semmosta tuttava kaveria ja yks semmonen ”hyvä ystävä” jota en oo tavannu lähes puoleenvuoteen. Mut oon aina yksin kuitenki, emmä jaksa enää! :'(
Oon ujo, arka, mukava, kiva, ja rauhallinen mutta silloin jos tutustun johonkin ihmiseen niin se vie aikaa paljon ennen kun uskallan puhua ihan mitä vain… Ja mä ymmärrän sua hyvin koska oon samanlainen