Masennus

Moikka!

Kerron tarinani masennuksen keskellä.

Masennuin syksyllä kaveriongelmien lomassa. En ole oikein koskaan kokenut, että minua arvostettaisiin tai hyväksyttäisiin. Olen erilainen, huonompi. Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa masennuksesta ja kaveriongelmista.

Tunsin kaveriporukassa voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta. Tuntui, että minua syrjittiin koko luokassa. En ollut todellakaan mikään suosittu oppilas. Semmoinen perässä laahaava varjo. Kuulin että luokkalaiseni pojat puhuivat minusta pahaa selän takana. Se oli kauheaa.

Minua tönittiin joskus.
Ja jopa kerran yksi luokan pojista huusi minulle koulun jälkee, kun törmäsin vahingossa pyörään:
”Vi**u (mun nimi)”
Huusin hänelle puolustellen: ”menetin otehallinnan”
Poika ilkeästi mutisten:
”menetin otehallinnan, saat**a”
Sen jälkeen lähdin äkkiä pois..
Sen muistan koko loppu elämäni. Eikö ole kauheaa? Kukaan ei ole ennen puhunut ilkeästi minulle päin naamaa.

Tuntuu, että musta pilvi ympäröi minua koko ajan. Se on kuin sumeaa verkkoa ympärilläni, en pääse valoon.
Eristäydyin kaveriporukasta, koska en kestänyt niiden onnellisuutta! Jäin yksin. Omien ajatusten pyörryttäessä. Tytöt eivät pyytäneet enää mua mihinkään. Huomasin, että ne olivat viettäneet aikaa vapaa-ajalla keskenään, pyytämättä mua mukaan. Se tuntui pahalta. Ei ne enää minusta välitä. Eikö ole niin, että jos todella välittää niin kysyy, pyytää, rakastaa.

Ihan kauheaa kun ne suunnittelivat minun kuullen tulevaa kyläilyä. Mä en oikeesti kestä semmosta. Kyllä ne tytöt mulle ihan ystävällisiä on, mutta silti en tunne kuuluvani porukkaan, vaikka haluaisin kuulua.
Ja vielä pahempaa. Ne kolme pääsee kaikki samalle luokalle yläkouluun. Ne voi tehdä kaikkee kivaa yhdessä. Mua ei enää ole.

Onneksi alkoi kesäloma. Ei tarvitse nähdä enää suurinta osaa luokasta. Taivaan kiitos! Kutosluokka oli kuin mudassa rämpimistä. Aina piti jaksaa nousta kouluun, lymyillä välitunneilla opettajilta piilossa, jaksaa kuunnella oppitunneilla, välttää kyyneleet ja kestää katsoa muiden iloista meininkiä.
Nyt on kesäloma. Koulu loppui, mutta masennus ei. Ei ole kavereita joiden kanssa hengata. Mutta ihan sama mulle. Ei kiinnosta. Makaan vaan unohdettuna sängylläni.

Ei mua varmaan sielläkään hyväksytä tai oteta mukaan. En jaksa samanlaista meininkiä kuin ennen. Haluan jotain ihan muuta.
Olen miettinyt, miksi tytöt eivät ole huomannut, kuinka maassa olen? Miksi kukaan ei ole huomannut? Kaikilla on oma elämä. Ei muut ole kiinnostunut musta tai mun olotilasta. Miksi kaikki ajattelee vaan itseään? Mä en oikeasti enää jaksa. Toivottavasti tää kesäloma kestää koko loppuelämän. Vaikka ei tää mitään kivaa ole. Meillä on iso perhe. Ei ole varaa lähteä minnekään. Mutta parempi kotona lölliä, kuin koulussa kärsiä.
Tässä oli minun tarinani kutosluokalta. Tiiviisti kerrottuna.

Tsemppiä kaikille ja hyvää kesän jatkoa! Heippa!