Kiusattu lähellä kuolemaa. Minun tarinani

Eli oon 14 vuotias tyttö, ja elämä menee joko huonosti tai tosi huonosti. Eli mua on kiusattu ihan koulun alusta lähtien. Nykyään olen seiskalla ja menen ensi koulu vuonna kasille.
Alakoulussa kiusaaminen ei ollu nii näkyvää enkä ottanu sitä samalla tavalla kuin nykyään.
Kun seiskaluokka alko nii olo oli aluksi tosi mukava ja aattelin että kyllä mulla menee hyvin. Mutta sitte yks mun luokan poika päätti että mä oon meidän luokasta jotenki erilainen. Siitä se kunnon alamäki sitte alko. Joka päivä mua haukuttiin (ja haukutaan edelleen) ja usein myös heiteltiin tavaroilla, niinku pussinuuskalla, purkalla ja vastaavalla. Aluksi kestin vaa, ja yritin olla huomaamatta. Ennen joulua se kuitenki muuttu aika sietämättömäksi. Melkein kaikki mun luokan pojat oli päättäny tulla mukaan siihen kiusaamiseen. Myös kaksi vuotta minua vanhemmat oppilaat haukkuivat minua. Lopulta kiusaajia oli jo varmaan kaksikymmentä. Joka päivä, joka tunnilla ja välitunnilla mulle kerrottiin sitä samaa.
– Sä oot läski ja ruma, ei susta oo mihinkään. Oo hiljaa mä en halua kuunnella sua. Oot tommonen vitun läski mature. Älä tuu mun lähelle vitun pallotissi/palloperse. Sä voisit kuolla syöpään. Olisit voinu jäädä junan alle. Oo kiltti ja tee itsari nii meidän ei tartte kestää sua enää…. Se ei loppunu. Ei vieläkään.
Samalla ku kiusaaminen ylty nii kaverit väheni. Viiden ihmisen porukka johon kuulu minun lisäksi kolme muuta ja paras kaverini, ei ollukaan enää viiden vaan neljän ihmisen ryhmä. Välkillä istuin yksin ja kuuntelin musiikkia kuulokkeilla. Yritin olla mahdollisimman hiljaa ettei kukaan huomaa että oon siellä. Aina ku kiusajille tuli tylsää ne alko tähyillä mua. Sitte ne huomaa mut istumassa yksin jossain nurkassa. Sillon tajuan että parempi valmistautua pahimpaan. Sitten kuulen taas kerran siitä etten oo minkään arvonen. Lopulta tunti alkaa ja kiusaajat valuu luokkaan. Jään yksin istumaan nurkkaan ja häpeämään.
– Miks mun pitää olla tämmönen erilainen? Enkö voi vaan olla samanlainen ku muut ja sulautua massaan.
Tunnilla sama jatkuu, ja välitunnilla edelleen. Kun koulu loppuu, saan kuulla vielä nii monta haukkumanimeä ku ne kerkee sanoa ennen ku lähen kotii. Itku alkaa jo kotimatkalla, ja lopulta makaan sängyssä itkien. [osa tekstistä poistettu] Itkiessä mietin mitä kaikkea mulle on sanottu sinä päivänä, ja jokainen haukkumanimi ja vastaava tuntuu siltä ku joku iskis puukon rintakehästä läpi. Lopulta nukahdan illalla itkien. Aamulla nousen viivytellen ylös ja yritän valmistaa itseäni siihen mitä on tulossa. Ikinä en ole onnistunut, ja se tuntuu aina yhtä pahalta. Jokaisen päivän vaan kahlaan läpi ja kaadun sitten itkien sänkyyn. Joulun jälkeen rakas koirani karkasi ja jäi myöhemmin junan alle. Se ei helpottanut tilannetta. Asian teki vielä pahemmaksi se että nyt kuollut koira oli ensimmäinen lemmikkini. Rakastin sitä enemmän kuin mitään. Kun minua kiusattiin koulussa kerroin siitä koiralle ja silittelin sitä. Siitä minulle tuli aina hieman parempi mieli, kun pystyi kertomaan jollekkin. Mutta nykyään en pysty tekemään sitäkään.
Kun seiskan terveystarkastus tuli, päätin kertoa terkkarille. Terkkari ymmärsi tilanteen ja kertoi luokanvalvojalle. Sovin terkkarin kanssa kaksi jatkotapaamista. Nyt vanhempani, luokanvalvojani ja terkkari tietävät. Olin toivonut helpotusta tilanteeseen kertomalla aikuiselle, mutta mitään ei tehty. Kiusaaminen ei ole muuttunut tai vähentynyt. Ja nyt tuntuu siltä että koko homma oli täysin hyödytön. Ei valoa tunnelin päässä.
Nykyään koko luokka syrjii ja häpeää minua. Luokkalaiset ei halua olla julkisesti oikeastaan missään tekemisissä kanssani. Nykyään en enää kutsu tai tervehdi heitä käytävillä koska tiedän että heitä hävettää tuntea minut.
Olen koko elämäni rakastanu laulamista ja esiintymistä. Osaan laulaa todella hyvin ja olen opettajien pyynnöstä ala-asteella esiintynyt paljon. Nykyään minua pelottaa ja olen aika haluton esiintymään koska pelkään nolaavani itseni ja kaikki ihmiset jotka tuntevat minut.
Olen luovuttanut eikä elämä tunnu enää elämisen arvoiselta. Joka päivä mietin moneen kertaan [osa tekstistä poistettu] Ei enää mitään mikä voisi satuttaa. Se olisi loppu, kaikelle… Helppoa… [osa tekstistä poistettu]… Lopullinen vapaus ja vihdoin valo. Valo minulle joka on elänyt pimeässä koko elämän. Vielä en ole pystynyt tekemään sitä. Odotan ihmettä. Vain se voi päättää tämän tunnelin ja johtaa valoon…