Luulen, että mulla on sosiaalinen ahdistus
Hei! Olen tosiaankin aiemminkin tänne kirjoitellut (eri nimimerkillä tosin), ja halusin vain jakaa huoleni..
Olen siis tosiaan vähän mietiskellyt tässä lähiaikoina, jos minulla olisi sosiaalinen ahdistus.
Kun musta tuntuu siltä, että jokaikistä mun liikettä kritisoidaan, ja mua ahdistaa olla välillä ihmisten kanssa.. Lisäksi tuntuu et voisin alkaa itkemään ihan minä hetkenä hyvänsä, ja stressaannun TODELLA helposti.
Mun elämä on vähän päälaellaan nyt muutenkin, kun mun vanhemmat eros, ja mulla on muutenkin aika ’mukavia’ traumoja tässä takataskussa vielä jäljellä menneiltä vuosilta.
Tosiaan. Jatketaan itse asiaan.
Itsestäni tuntuu etten oikein osaa selittää kenellekkään että MIKSI musta tuntuu että mulla on sosiaalinen ahdistus. Mua alkaa vaan pelottaa ihan suunnattomasti, ja musta tuntuu että ihmiset luulee et haen vaan huomiota.
Yritän olla mahdollisimman rauhassa, mutta koulukin on jo yhtä h*lvettiä.
Mua ahdistaa koko ajan ja tuntuu et oon ihan itkemisen kynnyksellä. Mua ahdistaa kun ihmiset katsoo mua, ja stressaan mun ulkonäöstä, painosta, käyttäytymisestä ja kaikesta mikä ikinä mussa vois olla vikana..
Mietin usein myös sanojani/ tekemiäni asioita, ja olen todella herkkä kritisoimaan itseäni.
Musta vaan tuntuu välillä, että ihmiset katsoo mua silleen:
”Hyi v*ttu”
Ja haluisin vaan kadota syvälle maan alle.
Mua ahdistaa ihan v*tusti, enkä osaa ees sanoa miks. Musta tuntuu että oon ihmisten silmissä vaan ärsyttävä, masentunu p*ska. Mua ahdistaa niin kauheesti, että tuntuu että en oikeesti kestä enää-
Ykstoista vuotiaana oli samoja oireita, ja kävinkin juttelemassa kuraattorilla, mutta ei kyllä hänen apunsa auttanut sen enempää.
Ne sanoo et ne ymmärtää, mutta ne ei oikeesti ymmärrä.
Ne ei vaan voi ymmärtää sitä ahdistusta, joka mun ympärille on kietoutunu. Mua oksettaa itteni katsominen peilistä, ja musta tuntuu että ihmiset katsoo mua kuin jotain v*tun kummajaista.
En vaan pidä itsestäni, ja kaikki mun luottamus itseeni on hävinny jonnekin kauas h*lvettiin.
Mua ahdistaa olla ihmisten seurassa, ja mulla on KOKO AJAN epämukava, stressaantunu ja surullinen olo. Tuun kohta hulluksi, kun en ees osaa sanoa onko mulla jokin päässä vikana, vai mitä v*ttua tapahtuu!
Tarvitsen vaan apua, ja olisin enemmän kuin kiitollinen, jos joku tähän mun romaaniin jotankin vastaisi.
Kiitos.
Hei,
Kiitos, kun rohkeasti kirjoitit mielesi päällä olevista asioista. Ikävä kuulla, kuinka olet ollut stressaantunut ja ahdistunut sekä pohdit jatkuvasti arvostelevatko muut sinua. Kerroit myös pohtivasi, onko sinulla sosiaalinen ahdistus. Tämän lisäksi elämässäsi on tapahtunut iso muutos, kun vanhempasi ovat eronneet sekä mainitsit, että sinulla on menneisyydestä muitakin traumoja.
Joskus, kun mieli voi huonosti, ei aina välttämättä edes itse ymmärrä, mistä huono olo johtuu. Silloin mieli voi täyttyä herkästi huonoista ja kriittisistä ajatuksista. Itseään saattaa kritisoida ja moittia herkästi sekä sitä kautta voi tulla ajatuksia, että myös muut ajattelevat pahaa. Joskus se pahin kriitikko onkin juuri oman pään sisällä, eivätkä muut ollenkaan ajattele sinusta tuolla tavalla. Vaikeista ja kriittisistä ajatuksista ei ole aina helppo päästä eroon, mutta se on kuitenkin mahdollista. Sinussa paljon hyvää ja toivon, että pystyisit jossakin vaiheessa näkemään sen myös itse. Yksin ei kuitenkaan tarvitse pärjätä!
Mainitsit, että olet 11-vuotiaana käynyt juttelemassa kuraattorille. Ikävä kuulla, että siitä ei silloin ollut apua, mutta olen silti todella ylpeä sinusta, että olet uskaltanut mennä juttelemaan. Tie kohti parempaa oloa ei aina ole helppo ja joskus voi tuntua, että mikään ei auta tai kukaan ei ymmärrä. Sinulla on kuitenkin kaikki oikeus saada apua ja tulla kuulluksi. Vaikka olo tuntuisikin toivottomalta, niin asioilla on mahdollisuus muuttua paremmaksi. Uskon, että kohtaat vielä päiviä, jolloin voit tuntea olosi aidosti onnelliseksi ja hyväksi omana itsenäsi.
Toivoisinkin siis, että voisit antaa vielä mahdollisuuden avun hakemiselle ja kertoisit olostasi jollekin turvalliselle aikuiselle. Vaikeiden asioiden kanssa ei koskaan pidä jäädä yksin, vaan aina olisi tärkeää saada apua. Kuka voisi olla sinun lähipiirissäsi sellainen aikuinen, kenelle voisit kertoa? Entä tuntuisiko sinusta siltä, että voisit antaa esimerkiksi kuraattorille vielä mahdollisuuden?
Jos ääneen puhuminen tuntuu vaikealta, niin voit vaihtoehtoisesti kokeilla esimerkiksi kirjeen kirjoittamista ja sen näyttämistä haluamallesi aikuiselle. Tai voit vaikka näyttää ihan vain tämän kirjoittamasi viestin. Olet nimittäin tässä viestissä todella taitavasti kuvaillut tunteitasi ja ajatuksiasi!
Jos haluat nimettömästi jutella luotettavan aikuisen kanssa, niin meillä Nuortennetissä on myös ilmainen Lasten ja nuorten puhelin (p. 116 111). Lisäksi meillä on chat ja nettikirjepalvelu. Kaikki palvelumme ovat nimettömiä, luottamuksellisia ja ilmaisia. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Olet tärkeä ja arvokas! Vielä koittaa se päivä, kun huomaat ajattelevasi itsestäsi kauniisti. <3
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Mulla on kans sosiaalista ahistusta, ollu jo noin kaksi vuotta, eli koko yläasteen ajan oikeastaan. Tuntuu että kaikki tuijottaa ja arvostelee koko ajan, itsetunto maassa, tiiän miltä se tuntuu. Koulu on ihan hirveää koska tumtuu että siellä vaan levitetään juoruja ja arvostellaan ulkonäköä jne.
Mikä siihen auttaa? Minä itse kuuntelen musiikkia. Jos pitää mennä ison väkijoukon ohi, keskityn vain siihen mitä kuuntelen sillä hetkellä. Kun pääsen tilanteesta pois, mietin jotain eri asiaa ja yritän kehua itteäni siitä etten alkanu panikoimaan hirveästi. Totta kai eri ihmisille toimii eri asiat.
Koulun menemisen suhteen yleensö vaan mietin sitä että menen sinne opiskelemaan enkä toisten tuijotettavaksi. Se on vähän heikko helpotus mutta auttaa joskus.
Jos ahistus alkaa painaa tosi paljon, suosittelen menemään kuraattorin juttusille ja kertomaan miltä oikeasti tuntuu. Minut ohjattiin paremman avun luokse ja se on ollu hyvin paljo hyödyksi.
Tsemppiä <3