masennus

Heips!

Hienoo, että oot käyny kuraattorilla! Se vaatii jo paljon rohkeutta, uskaltaa hakee apua!
Äläkä suotta oo vihainen itelles, se on ihan turhaa. Ei sun tarvii syyttää itteäs siitä, että joitakin asioita on vaikea puhua. Koska raskaita ja vaikeita asioita on aina hankala kertoa, kelle tahansa.

Mutta jos käyt kuraattorilla useammin, voit yrittää pikku hiljaa avata ajatuksiasi hänelle :) tai kyllähän voit sanoa hänelle, että sun on vaikee puhuu jostakin asiasta vaikka haluaisit. Koska kyllä se kuraattori ymmärtää, että sä tarviit aikaa tottuu tilanteeseen. Koska on se kuitenkin vähän outoo, kertoo omasta elämästä jollekkin aikuiselle ketä ei oikeastaan tunne, vaikka loppujen lopuksi tilanne on helpottava.

Silti sun kannattaa jatkaa kuraattorilla käymistä, jos yhtään itse haluat, sillä uskon, että se on henkilö joka varmasti osaa auttaa :)

Tsemppiä ja pää pystyyyn! :)

Itse olen myöskin masentunut. Olen ollut juuri kuudennelta lähtien ja nyt olen lukiossa. Mulla on ollut välillä parempiakin kausia, lähinnä koulupsykologin ansiosta. Esimerkiksi sille voi mennä puhumaan, eikä se tietenkään saa puhua eteenpäin.

Täällä yksi kuutoselta lähtien masentunut. Olen ollut masentuneena jtn. yli puolitoista vuotta.Elikkäs nyt kasilla. Olen tässä huomannut, että henkilöt, jotka eivät koskaan itse ole olleet masentuneita eivät välttämättä ymärrä asiaa. Minun bestikseni väittää koko ajan, etten ole ollut masentuneena yli vuoteen. Kun taas eräs ystäväni jolla on ollut masennus hokee koko ajan huomaavansa minussa eroja ihmisiin jotka eivät ole masentuneita. Kai ne oireet osaa sit tunnistaa ku itel on ollu. Mä olen käyny paljon psykoil, mutta lopetin ku niistä ei ollu mulle apua. Olen siitä lähtien käyny vaa koulus kuraattoril puhumassa. En kylläkään ole huomannut saavani siitäkään enää apua. On hirveetä ku kaikki kiusaa haukkumalla tai tönimisellä jne.

On täysin normaalia, että esimerkiksi nukkumaanmennessä, mietit elämän eri asioita, iloisia ja surullisia. Kun muistot ja erilaiset tunteet tulevat pintaan, alkaa itkettää. Mutta jos koet, että muistot ja tunteet ovat liian raskaita yksin ajateltavaksi ja haluaisit ihmisen jolle kertoa kaikki murheet, voit toki kääntyä koulunne terveydenhoitajan, tai kuraattorin puoleen. Joskus ulkopuolisen ihmisen apu voi auttaa todella paljon, usko pois :) Kun olet käynyt muutaman kerran juttelemassa jollekulle, mieli tuntuu heti paljon kevyemmältä :) Voimia sinulle ja hyvää kevättä :)

Olen myös 17-vuoties tyttö ja aloitan kohta lukion toisen vuoden. Olen masentunut aikasemminkin nuorempana ollessani seiskaluokalla joka johtui silloisten kaveredeni koulukiusaamisesta ja yksin jäämisestä. Aloin syömään hirveästi herkkuja ja lihoin aikasen paljon. Silloin äitini puuttui asiaan kun tilannetta oli ollut reilu puolivuotta. pääsin puhumaan psygoligille. se helpotti tilannetta ja pääsin jollain lailla taas jaloiilleni. Mutta selkäytimeen jäi pelko, pelko että joudun taas hylätyksi ja yksinäisyys on pahimpia pelkojani myös, että ystäväni, joita rakastan yli kaiken he ovat elämäni, jättävät minut eivätkä halua olla enään kanssani.
Asun pienessä kylässä jonka asukas luku on n.9000 ja kuntamme on laaja ja lukioita ja yläsateita on vain yhdet koko kunnassa. Paikkana tämä on kaunis ja pidän täällä asumiseta mutta ihmisisitä en pidä. en kuu mitenkään suosittuun joukkoon ja täällä liikkuu tietoja joita ei edes tiennyt itsestään. Murrosiässä olen ottanut hanakasti yhteen äitini kanssa ja välimme eivät ole mitenkään hvät. Pidän yllä vain kulissia että kaikki olisi hyvin. Todellisuudessa en luota äitiini yhtään ja äiti ei anna minulle vapauksia. Kotena oleminen ahdistaa ja josw käy jossain tuntuu kun kävelee kotiin että jokis sisällä käskisi juosta kauas kauas mutta jalat eivät tottele. Tätä ahdisuneisuutta on jatkunut jo yli vuoden. Viime joulun alla olin niin maassa että mietin jo että mitä teen enään täällä. ei millään ole tarkoitusta. ei millään. lopetin yhteyden parhaaseen ystävääni joka luuli sen johtuneen siitä että en halunnut olla hänen kanssaan vaan poikaystväni. Poikaystäväni on minulle kaikki kaikessa olemme nyt seurustelleet vuoden ja neljä kuukautta. sitä ennän olimme parhaat ystävät. Pystyn puhumaan hänelle kaikkea ja hän tietää tilanteeni ja on kuullut kun tappelmme äidin kanssa. Äiti suuttuu tai oikeastaan räjähtää minulle pienestäkin asiasta. Kotona en pysty sanomaan omia mielipiteitäni sill’ täytyy pelätä että joku suuttuu.
minä taas odotan koulun alkuani sillä teidän että pääsen kotdin ahdistavaa tunnetta karkuun. Mietin monesti miksi tunnen itseni niin masentuneeksi ja ahdistuneeksi. Minulla pitäisi olla kaikki hyvin sillä minulla on perhe joka rakastaa minua. asun molempien vanhempieni kanssa, ei perheväkivaltaa taikka alkoholismia. meillä ei ole raha huolia eikä muutakaan mitä pitäisi stressata. minulla on maailman ihanimmat ystävät ja paras poikaystävä mitä voi vaan ihminen löytää. EN silti tiedä minne olen hukannut sen iloisen ja positiivisen tytön joka olen ollut ja luulen että se on vielä jossain olemassa. ainakin toivoin niin. Välillä en tahtoisi edes yrittää etsiä sitä haluaisin vaan antaa kaiken olla ja vajota johonkin tiedostamattomaan tilaan…

Saatat olla masentunut, ainakin hieman vaikuttaa siltä. Ja kyllä, vanhempasi ovat oikeassa kertoessaan sen olevan ihan normaalia. Se ei kuitenkaan helpota oloa, tiiän sen kokemuksesta. Itse olin koulukiusattu yläasteella ja koska omakohtaisesti juttu tuntui tosi isolta, niin ei paljoa lohduttanut kuulla rehtorilta et pahempiakin on ollut. Eikä sunkaan vanhempas sais suhtautua tunteisiis noin kepeesti, varsinkin kun sä oot uskaltanu puhua heille, mitä kovin moni ei varmaan tee:). Vanhempienhan tulis olla lastensa tukena, mutta sellaisena he eivät valitettavasti aina tajua olla, vaikka rakastaisivatkin lapsiaan syvästi.

Sun kannattaa mielestäni mennä puhumaan jollekulle muulle kuin vanhemmilles, sillä puhuminen oikeesti helpottaa, jos vastapuoli vaan oikeesti osoittaa myötätuntoa ja kiinnostusta:) (itse tein sen virheen, et kerroin kaikest vasta kuukausia myöhemmin, tilanteen jo mentyä ohitse, ja huomasin et se ois kannattanu tehdä aiemmin). Sä oot kuitenkin ainutlaatuinen ihminen ja täydellinen just sellaisena kuin oot, vaikka muut sanois mitä. Toivottavasti saat apua:)!

Hei,

en tiedä, mitä asioita sinulle on tapahtunut, mutta vaikeistakin kokemuksista voi päästä eteenpäin. Voi olla, että niitä kantaa aina mukanaan – osaa enemmän ja toisia vähemmän, mutta kun ne asiat käsittelee, aika kuluu, niistä saa puhuttua ja ne hyväksyy, niin niiden kanssa tulee sinuiksi ja oppii elämään niiden kanssa. Se ei välttämättä käy nopeasti ja siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja usein myös tukea muilta ihmisiltä.

Oletko saanut kuinka pitkään ammattiapua? Onko siitä ollut edes hieman apua? Usein voi vaatia pitkän jakson ammattiapua, useamman vuodenkin, ennen kuin olo tuntuu hyvin selkeästi paremmalta. Ei silti kannata luovuttaa!

Miksi kannattaa jaksaa eteenpäin? Siksi, että toivoa paremmasta on niin kauan, kuin on elämää. Toivoa saa muista ihmisistä, jotka välittävät ja haluavat auttaa. Toivoa saa myös kaikista sellaisista asioista, joista kokee iloa, edes vähäsen. Toivo on sinussa, koska olet arvokas omana itsenäsi ja kaiken hyvän arvoinen. Siihen täytyy vain pikku hiljaa opetella uskomaan ja hokea itselleen: ansaitsen hyvää ja olen hyvä.

Voit kirjoittaa Lasten ja nuorten kirjepalveluun pidemmin ajatuksistasi ja pyytäa neuvoa. Voit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111. Puhelin on ilmainen, luotettava ja voit jutella nimettömänä.

Paljon voimia sinulle ja jaksa uskoa parempaan tulevaisuuteen ja vastoinkäymisten voittamiseen. Muista myös se, että masennus on sellainen sairaus, jonka vuoksi maailma ja oma itse näyttää harmaalta ja huonommalta. Se ei kuitenkaan ole totta, vaan sairauden aiheuttamaa tunnetta ja ajattelua. Olet kaikkea muuta, kuin huono ja epäonnistunut!