Moi! Olen 14 vuotias tyttö, jolla on paineita lahtumisesta ja itsetuhoisuudesta…
kavereita en omaa, [osa tekstistä poistettu] on tullut harrastettua ja laihtumis-lihomis-mäkeä ollut paljon.
Kerran eräs ”kaverini” sanoi että tarvitsen apua ja että olen mielisairas. En tiedä sanoiko hän niin oikeasti vai että saisi minulle pahan mielen…. nyt olen täynnä kaikkea tätä[osa tekstistä poistettu] kuraattoriin (tai muuhun koulun henkilökuntaan) en luota, koska kerran kerroin hänelle eräästä herkästä asiasta a sanoin että ei saa kertoa äidille, niin hänpäs olikin heti soittanut jä rällinyt äidilleni. :( tarvitsen tukea! Kiitos!
Pinjaazzzz
Hei,
kerrot viestissäsi sellaisista asioista, jotka ovat vakavia ja huolta herättäviä. Uskoisin, että ystäväsi on oikeasti ollut aika huolissaan sinusta sanoessaan noin. Tietysti sana ”mielisairas” on voinut ymmärrettävästi loukata/hämmentää sinua. Ajattelisin, ettet ole mielisairas, vaan olisiko niin, että sinulla on paha olla? Kuvastaisiko se sitä, mitä sinulle tällä hetkellä kuuluu? Sitä paitsi – mielen sairaudessa ei ole mitään hävettävää. Aivan yhtä lailla, kuin keho voi sairastua, voi myös mieli sairastua.
Osaatko sanoa, mistä paha olo ja kaikki nuo paineet ja itsetuhoiset ajatukset sekä teot, ovat saaneet alkunsa? Milloin muistat ahdistavien ja synkkien ajatusten ilmestyneen ensimmäisen kerran? Oliko silloin tapahtunut jotain? Usein paha olo ja siihen liittyvät ajatukset ja teot voivat kasvaa lumipallon tavoin isommiksi ja isommiksi ja lopulta on vaikea sanoa, mikä on ollut syy tai mistä kaikki sai alkunsa.
Koulun ammattilaisiin et siis luota, mikä on tietysti kurjaa, mutta ymmärrettävää tuon kokemuksesi jälkeen. Onko lähelläsi ketään sellaista aikuista, kenelle voisit kertoa, että sinulla on paha olo ja haluaisit jutella jonkun kanssa? Miten ajattelet äitisi suhtautuvan, jos kertoisit hänelle? Voisiko hän auttaa sinua hakemaan apua vai koetko, että äidille kertominen on täysi mahdottomuus? Jos näin on, niin mietin, onko paikkakunnallasi nuorisotyöntekijää (nuorisotalolla)? Monella paikkakunnalla on myös Nuorisoasemia, jonne voi mennä nimettömänä ja maksutta keskustelemaan ammattilaisen kanssa myös mielenterveyteen liittyvistä asioista.
Voisit myös soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 ja pohtia päivystäjän kanssa (nimettömänä ja maksutta) siitä, miten olisi hyvä edetä. Tai jos soittaminen tuntuu vaikealta, voit myös kirjoittaa nettikirjeen tai käydä juttelemassa MLL:n Lasten ja nuorten chatissa ma-ke klo 17-20. Jotain apua sinun tulisi saada pian! Toivon todella, että tekisit itsellesi sen arvokkaan palveluksen, että sallisit ihmisten auttaa ja tukea sinua. Usko pois, asiat ja olosi voivat parantua ja sinun ei tarvitse ikuisesti kestää paineita ja sisäistä tuskaa.
Halaus ja rohkeutta!
En tarkalleen muista mitä kaikki alkoi, muistan vaan sen että en kestänyt enää ja oli pakko tehdä jotain. [osa tekstistä poistettu]. En oikein usko että äitini suhtautuisi asiaan kovin hyvin, eli olisi täysi mahdottomuus. Koulussani on kyllä koulutsemppari, mutta en haluaisi saada poissa olo merkintöjä jos menen puhumaan jollekkin, koska äitini alkaisi tenttaamaan ja luultavasti suuttuisi
Kiitos paljon tuesta! Toivottavasti tämä helpottaa :)
Minusta koulutsempparille puhuminen kuulostaa hyvältä idealta! Olisiko häntä ensin mahdollista lähestyä välitunnilla ja kertoa rehellisesti, että olisi luottamuksellista/tärkeää juteltavaa, mutta poissaolomerkintä huolestuttaa? Voisit myös sanoa, että on sellaista juteltavaa, josta sinun ei ole helppo puhua, mutta olisi kuitenkin kova tarve puhua jollekin.
Voisiko koulutsemppari esimerkiksi sopia opettajan kanssa, ettei poissaolomerkintää tulisi, jos kävisit jonkun tunnin aikana häntä tapaamassa? TAI olisiko tsempparia mahdollista tavata lyhyemmän koulupäivän jälkeen? Näitä asioita voisit kysyä tsempparilta. Ehkä tsempparilla on joku sähköpostiosoitekin?
Uskon, että sinusta löytyy rohkeutta! Täällä on peukut pystyssä ja mielelläni kuulen lisää, miten asia ja olosi etenee!
Moi Pinja! Suuri osa sun tekstistäsi oli poistettu, joten en tiedä tapauksesi yksityiskohtia, mutta toivon ettet ole antanut periksi avun etsinnässä!
Mulla on ollut vähän samanlaisia ongelmia kuin sulla koulun henkilökunnan kanssa. Oon aina ollut alipainoinen, mutta kahdeksannella luokalla mun paino tippui hälyttävän alas. Terkkari soitti mun äidille kysymättä lupaani ja kertoi epäilevänsä anoreksiaa, mihin äitini reagoi todella huonosti. Kun yhdeksännellä luokalla aloin kärsiä pahasta masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista, en halunnut puhua terveydenhoitajalle.
Mä hain apua vaikka mistä Helsinki Missiosta MLL:n kirjepalveluun ja selvitin Helsingin nuorison mielenterveyspalveluja. Missään mun ongelmia ei otettu tosissaan. Mulle tuli semmoinen olo, että ylireagoin ja suurentelen omia ongelmiani, minkä takia yritin vuosia tukahduttaa tunteeni. Lopulta säästin rahaa ja varasin ajan psykiatrille, kun en enää keksinyt muuta.
Ensimmäistä kertaa musta tuntui, että joku otti vakavasti mun ongelmat ja halusi todella auttaa mua. Mulla todettiin psykoottinen kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon psykiatri määräsi lääkkeet. Nyt olen äärimmäisen tyytyväinen, etten luovuttanut kolme vuotta sitten, vaan jatkoin avun etsimistä. En ole vielä kovin pitkään ollut lääkkeissä, mutta jo nyt elämäni on tehnyt täyskäännöksen parempaan.
Toivon, ettet ole antanut periksi, vaan etsit vielä apua! Joskus avun löytäminen saattaa olla todella vaikeaa ja kestää, mutta se on sen arvoista.
Moi!
Sain ajan kuraattorille ja nyt alan käymään siellä säännöllisesti. Minustakin tuntui siltä että suurentelen ongelmiani, ja eihän minulla oikeasti ole mitään. Mutta kuraattori sanoi että minulla on oikeasti ongelmia, enkä saa vähätellä niitä.
Hei ”Pinjaaazz”,
aivan loistavaa, että rohkaistut menemään kuraattorin juttusille! Ja kuraattori on aivan oikeassa – sinun ei todellakaan tarvitse vähätellä asioitasi ja pahaa oloasi.
Toivottavasti olosi paranee ajan ja tuen kanssa!
Jaksamista ja mahdollisimman mukavaa syksyä!