En usko, että tää on todella tervettä. Tunnen hirveetä syyllisyyttä ja vielä isompaa säälittävyyttä, mutta… Asia on niin, että mua on koulukiusattu n. 3 vuotta, joka tietty satutti pahasti. Nyt asiat on parempaan päin, mutta en ite osaa ajatella niin. Sen sijaan, että mua haukuttais päin naamaa kukaan ei enää kiinnitä muhun huomiota. Mulle puhutaan vaan, jos puhuja haluaa multa jotain. Tuntuu kauheelta, kun on sellanen fiilis, ettei ketään kiinnosta.
Oon miettinyt kuraattorille tai jollekin menoa, mutta se nyt vasta ahdistaakin. En kehtaa kertoa kellekään, enkä tiiä edes, uskonko psykiatreihin. En pysty katsomaan silmiin ihmistä, joka tietää tai aavistaa näistä ajatuksista. Sen takia toivonkin väh. viikottain, että jotain tosi pahaa tapahtuis. Toivon, että joku nappais musta kiinni pimeellä kujalla ja raiskais mut. Silloin mulla olis syy huonoon oloon. Silloin oisin oikeutettu hakemaan apua. Koska maailmassa on ihan sairaasti ihmisiä, jolla menee sikapaljon huonommin kuin mulla. Mielialat vaihtelee, joskus mulla on oikeesti tosi hyvä olo. Se ei vaan kestä kauaa… Mulla on kuiteskin perheasiat kunnossa ja kouluarvosanat on tosi hyviä (vaikka en oo niihin ite tyytyväinen). Niin eihän silloin mulla voi olla huono olo? Enhän mä silloin saa tarvita apua, kun kaikki on ihan hyvin? [osa tekstistä poistettu] Tarvisin vaan viimesen sysäyksen, jotta saisin tehtyä jtn radikaalia…
Tunteeks kukaan muu mitään tän kaltaista?
Hei,
sinulla on todellakin oikeus haluta apua, saada sitä ja tuntea, mitä tunnet. Jokaisella on omat kipunsa ja haasteensa elämässä, ei niitä tarvitse verrata keskenään. Toisen kipu tai ongelma ei vähennä sinun pahaa oloasi ja sen lisäksi ei ole mikään ihme, että sinulla on huono olla, koska olet joutunut ja joudut kärsimään kiusaamisesta. Kiusaaminen musertaa mieltä ja itsetuntoa sekä jättää arvet. Kertomasi huomiotta jättäminen on myös hyvin satuttavaa ja väärin sinua kohtaan.
On kurja ajatella, että toivoisit itsellesi tapahtuvan jotain pahaa, jotta saisit apua. Toivonkin, ettet enää ajattele niin, nimittäin sinä voit todellakin saada NYT apua ja tukea pahaan oloosi. Sinulla ON oikeus hakea apua. Kannustan sinua toteuttamaan ajatuksen kuraattorin juttusille menosta. Siinä ei ole mitään hävittävää, kuraattori on vaitiolovelvollinen ja on koulussa auttamassa teitä nuoria. Voisitko harkita myös vanhemmillesi kertomista, jos suhteenne on hyvä?
Voit myös halutessasi soittaa Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111 ilmaiseksi ja jutella luottamuksella aikuisen kanssa. Tai voit jutella Nuortennetin chatissa ma-to klo 17-20.
Tsemppiä ja rohkeutta avun hakemiseen!
No mulla on myös varmaa vähän samanlainen tilanne välillä että ketään ei kiinnosta ja muassa syrjintään sitä ei voi uskoo kuin pahamieli siitä voi joskus tulla tsemppiä sulle?
Hei! Haluaisin isona opiskella psykiatriksi, ihan vain jotta voisin auttaa ihmisiä, joilla on kaikki pielessä. Haluaisin nostaa heidät takaisin sille elämän portaalle, jolla asiat on taas melkein hyvin. Älä siis pelkää mennä kuraattorille, koska läheskään kaikki ei ole mitään idiootteja vaan haluaa auttaa. Tottakai jokaisessa ammattikunnassa on muutama mätä yksilö, mutta toivon ettei kohdallesi osu sellaista. Paaaaljon tsemppiä, olet ihana! <3
Hei! Haluaisin isona opiskella psykiatriksi, ihan vain jotta voisin auttaa ihmisiä, joilla on kaikki pielessä. Haluaisin nostaa heidät takaisin sille elämän portaalle, jolla asiat on taas melkein hyvin. Älä siis pelkää mennä kuraattorille, koska läheskään kaikki ei ole mitään idiootteja vaan haluaa auttaa. Tottakai jokaisessa ammattikunnassa on muutama mätä yksilö, mutta toivon ettei kohdallesi osu sellaista. Paaaaljon tsemppiä, olet ihana! <3
Musta tuntuu, että kaipaat huomiota, mikä on luonnollisin asia ikinä! Kaikilla on oikeus tulla huomatuksi eikä sun tapauksessa tarvittavaa huomiota tule keneltäkään. Myös sä saat tuntea itses huomatuks, oli se sitten kaveri, vanhemmat tai psykologi, kaikki yhtä hyviä vaihtoehtoja!
Itelläni oli sama tunne yläasteella. Luokassa olin hiljainen tyyppi, en pahemmin viittaillut ja koin muutenkin olevani tarpeeton. Ajattelin, että kaikilla on sama, mitä mulla kuuluu. Masennus iski samalla perheasioiden seurauksena. Siinä mä silloin olin, vailla huomiota ja samalla tosi paha olo sisällä. Sain apua ensin psykologilta, jonka kanssa sain paranemisen alkuun. Koulussa kuitenkin koulumme opo huomasi pahan oloni ja tuli keskustelemaan kanssani. Tämä päivä on merkinnyt minulle valtavasti. Joku vuåihdoin huomasi minut! Vaikka ongelmat kotona eivät olleet pahimmasta päästä, sain silti luvalla surra niitä nii ku säki saat nyt!
Tee se, mitä sisimmässää tunnet oikeeks! Aikuiset jaksaa ja haluu kuunnella! Tsemppiä!
täysin sama juttu mullaki…et oo ainut
Kerrot tuossa viestissä justiinsa sen, miltä musta välillä tuntuu. En nyt viiti tarkemmin kuvailla, mutta mulla on välillä tosi paha olla. Mulla on muutama kaveri (mut ei sellasia, joille voisin kertoa pahasta olosta) ja ihana poikaystävä, joka on auttanu mua tosi paljon. Mutta silti tuntuu välillä, että en jaksa ja oon ihan yksin. Mulla on lähipiirissä ihmisiä, joilla on vaikka mitä diagnooseja ja yks on ollu masennuksen takia sairaalassaki. Häpeän sitä, mutta niitä kuunnellessa mä aina toivon, että voisin iteki olla yhtä sairas ja saaha apua. Mä en kestä sitä, että muut ihmiset voi huonommin kun mä, tuntuu että aina pitäis esittää vahvaa ja pitää toisista huolta.
Nyt alkaa pikkuhiljaa näyttää vähän valosammalta ja oon myös saanu ammattiapua. Se avun hakeminen tuntu tosi vaikeelta, koska musta tuntu, että kaikki on ihan hyvin ja mietin et mulle vaan huudettais ku tuun omilla pienillä ongelmillani niitä vaivaamaan. Ei huudettu vaan otettiin vakavasti. Kannattaa siis kokeilla sita kuraattoria. Jos se on hyvä tyyppi, siitä voi olla tosi paljon apua. Kokemuksesta tiiän, että aina henkilökemiat ei auttajan kanssa kohtaa mutta sitten kannattaa vaan ettiä joku toinen kuuntelija. Jos kuulut johonki seurakuntaan, kannattaa miettiä, uskaltaisko nuorisotyöntekijöille puhua, ne on yleensä hyviä tyyppejä. Mä oon saanu sieltä suunnalta tosi paljon tukea. Äläkä tee itelles mitään pahaa. Mä uskon, että sulla on paha olo, ja tiedän, että voi olla sisältä tosi rikki, vaikka ulospäin kaikki näyttäiski ihan hyvältä. Toivottavasti tästä on sulle yhtään apua. Halaus<3
Kerrot tuossa viestissä justiinsa sen, miltä musta välillä tuntuu. En nyt viiti tarkemmin kuvailla, mutta mulla on välillä tosi paha olla. Mulla on muutama kaveri (mut ei sellasia, joille voisin kertoa pahasta olosta) ja ihana poikaystävä, joka on auttanu mua tosi paljon. Mutta silti tuntuu välillä, että en jaksa ja oon ihan yksin. Mulla on lähipiirissä ihmisiä, joilla on vaikka mitä diagnooseja ja yks on ollu masennuksen takia sairaalassaki. Häpeän sitä, mutta niitä kuunnellessa mä aina toivon, että voisin iteki olla yhtä sairas ja saaha apua. Mä en kestä sitä, että muut ihmiset voi huonommin kun mä, tuntuu että aina pitäis esittää vahvaa ja pitää toisista huolta.
Nyt alkaa pikkuhiljaa näyttää vähän valosammalta ja oon myös saanu ammattiapua. Se avun hakeminen tuntu tosi vaikeelta, koska musta tuntu, että kaikki on ihan hyvin ja mietin et mulle vaan huudettais ku tuun omilla pienillä ongelmillani niitä vaivaamaan. Ei huudettu vaan otettiin vakavasti. Kannattaa siis kokeilla sita kuraattoria. Jos se on hyvä tyyppi, siitä voi olla tosi paljon apua. Kokemuksesta tiiän, että aina henkilökemiat ei auttajan kanssa kohtaa mutta sitten kannattaa vaan ettiä joku toinen kuuntelija. Jos kuulut johonki seurakuntaan, kannattaa miettiä, uskaltaisko nuorisotyöntekijöille puhua, ne on yleensä hyviä tyyppejä. Mä oon saanu sieltä suunnalta tosi paljon tukea. Äläkä tee itelles mitään pahaa. Mä uskon, että sulla on paha olo, ja tiedän, että voi olla sisältä tosi rikki, vaikka ulospäin kaikki näyttäiski ihan hyvältä. Toivottavasti tästä on sulle yhtään apua. Halaus<3
Näen itse asiassa muutaman syyn, että miksi siusta tuntuu pahalta ja/tai voit hakea apua.
Ihan ensiksi tuo koulukiusaaminen. Vaikka se kestäisi vain vuoden tai sitten tuon kolme vuotta jne. se satuttaa aina syvästi. Ihmiseltä viedään silloin vapaus ja turvallisuuden tunne juuri koulussa, jonka pitäisi olla suhteellisen neutraalia maaperää, itselläkin löytyy nimittäin kokemusta aika pitkältä ajalta. Jos kukaan ei välittänyt, eivät edes opettajat, että sinua kiusattiin, niin se sattuu vielä enemmän. Tämä on syy numero yksi.
Tekstisi on minusta aika huolestuttava. Etenkin noissa ”toivomuksissasi”. Nuo mielialavaihtelut olivat itse asiassa ihan riittävä syy minulle hakea apua, samoista syistä hain apua. Itsetuhoisuus paistaa tekstistä, joten sekin on syy hakea apua. Vaikka en tunne sinua, olen oikeasti huolissani – joo, tällaisia ihmisiä on vieläkin.
JOKAINEN voi hakea apua. Ihan sama missä iässä, elämäntilanteessa ja niin edespäin. Itselläni on kaikki hyvin – minulla on rakastava perhe, sukua, ystäviä ja päämääränä on valmistua miellyttävään ammattiin. MInulle vain tuli samanlaisia mielenterveysongelmia, kuin itse kuvailit ja hain äitini kanssa apua. Voit mennä juttelemaan kuraattorille hyvill mielin. Hänellä on vaitiolovelvollisuus, ja jos hän väittää, ettei ongelmaa ole, hanki toinen mielipide. Se tuntuu väistämättä oudolta puhua jolle kulle ulkopuoliselle ongelmistaan, ainakin aluksi, mutta saatat huomata, että olet saanut hyvän henkilön, jolle voit kertoa kaikkea.
Pointtini on se, että avun hakeminen on mahdollista, ihan sama, olisiko missä tilanteessa. Jotkut tarvitsevat ulkopuolista apua selviytyäkseen riippuvuudesta, jotkut masennuksesta.
P.S. Olet mielestäni oikea selviytyjä. Tsemppiä! :)